Categories


Authors

Yhteinen Läskimme

Minä seison lavalla kirkkaassa valossa enkä näe eteeni. Katsojat näkevät minut, olen lähellä heitä, hengitän heidän kanssaan. Minä kerron / Läski kertoo – äidistä: lapsi katsoo ihaillen äitiään, äiti peilaa itseään. Äiti haukkuu itseään lihavaksi, lapsi hämmentyy, katsoo kaunista äitiä, on yksin. Odotan hetken, hengitän vain keuhkojen yläosalla. Käännyn selin, valotilanne vaihtuu. Kuulen takaani nyyhkytystä. Joku niistää, toinenkin. Taas se tapahtui.

Läski – rasvainen monologi lihavuudesta on käsikirjoittamani ja esittämäni monologi, jonka ensi-ilta oli Teatteri Takomossa Helsingissä tammikuussa 2016. Käsikirjoitukseni dramatisoi ja esityksen ohjasi Elina Kilkku. Läski on autofiktiivinen teksti, jossa kerron elämästäni ylipainoisena. Halusin, että käsiohjelmaan painetaan teksti ”kaikki esityksessä kuvatut dialogit ovat tosia”, jotta kenellekään ei jäisi epäselväksi, että läskin saama kohtelu kadulla tai vaikkapa terveydenhuollossa on juuri niin törkeää kuin millaisena sen esitän. Kirjoitin Läskiä yli kahden vuoden ajan, ja kuvaamani tapahtumat kurottavat lapsuusvuosista nykyhetkeen.

Monologin esittää hahmo nimeltä Läski, ja minä näyttelen häntä. Halusin olla roolissa, sillä Läski ei ole dokumentti elämästäni, vaan teatteriesitys; dramatisoitua todellisuutta, tilassa manipuloitua aikaa. Dokumentaarisena esityksenä sitä kuitenkin katsottiin. Kiinnostavaa oli, että samalla kun minusta tehtiin yhtä kuin roolihahmoni, myös yleisö otti Läskin kantaakseen. Loppujen lopuksi Läski-roolin, Läski-minän ja Läski-yleisön rajat hämärtyivät teoksen arvioissa ja siitä saadussa palautteessa. Lopulta jäljellä oli yhteinen iso kasa läskiä; yksityistä häpeää ja syyllisyyttä, jonka yhteisen kantamisen esitys mahdollisti, ainakin hetkeksi.  

Kun ymmärsin Läski-esityksen liminaalisuuden ja tarinoiden liudentuvat rajat, aloin uudestaan pohtia autofiktiivisen esityksen lainalaisuuksia: mikä esityksessä on minää, mikä roolia, ja minkä roolin yleisö ottaa? Mikä Läskissä mahdollisti sen, että yksityisestä läskistä tuli yleisön nyyhkytysten ja monien liikuttavien palautteiden katalysaattori? Pohdin näitä kysymyksiä esityksen rakenteellisista ratkaisuista käsin, suhteessa autofiktion luomaan autenttisuusharhaan ja suhteessa esityksen saamaan mediatilaan.

 

Dramaturgia työntää katsojan itsensä keskelle

Autofiktiivisen käsikirjoitukseni dramaturgi, Elina Kilkku, käsitteli tekstimassan rakenteeltaan toimivaksi esitykseksi. Seurasin vierestä miten prosessissa teksti lyheni melkein kolmasosaan alkuperäisestä ja se jaettiin seitsemään osaan. Osien välissä on kolme performanssia, jotka antavat katsojalle tilaa hengittää tekstivoittoisen esityksen keskellä. Performansseissa Läski kohtelee kehoaan karusti; peittää sen joulukarkkien käärepapereihin, piirtää vatsaansa katkokoviivat huulipunalla, rullaa kehonsa kuplamuoviin.

Esityksen alussa Läski avaa yleisön sydämiä naurattamalla heitä itseironisesti ja lämpimästi. Päähenkilö on sympaattinen ja samastuttava, iloinen ja helppo ihminen, jonka kanssa voi nauraa tarvitsematta kysyä, keneen nauru kohdistuu. Siis juuri sellainen kuin ylipainoisen ihmisen odotetaan olevan.

Sitten jo tutuksi ja samastuttavaksi tullut Läski alkaa liukua häpeällisiin tekoihin. Läski pukeutuu liian pieniin vaatteisiin, Läski seisoo lavalla jalassaan vain alushousut. Hänen vatsansa pullahtaa ulos alushousujen kuminauhan alta. Hän tanssii balettia huonosti ja häpeää. Hän kertoo saamastaan kohtelusta rauhallisena ja pillastumatta, hän kertoo kamalia ja ilkeitä vitsejä itsestään. Yleisö kokee myötähäpeää, torjuntaakin.

Katsoja saa emotionaalisen hengähdystauon: esitys käy läpi feminististen kirjoittajien ajatuksia kehosta ja lihavuudesta, Susie Orbachista Beth Dittoon. Ollaan neutraalilla maaperällä, tämän me jo tiedämme.

Kuudennessa kohtauksessa kerätään vihaa. Tässä siirrytään rakenteellisesta väkivallasta hyvin arkiseen ja konkreettiseen. Läski yrittää mahtua baarin terassin tuoliin, kuntosalille ja auton turvavöihin. Hän yrittää mahtua nettitreffeille ja baariin, kauppajonoon. Häntä kähmitään ja kehotetaan olemaan siitä kiitollinen, häntä solvataan keskellä katua. Kohtaus päättyy raivon purkamisella, joka saa lähes aina yleisöltä spontaanit väliaplodit. Katsomo on täyttynyt myötätunnosta, myötäraivosta, jostakin, jonka pitää päästä purkautumaan kehollisesti.

Raivoa seuraa sovitus tanssin muodossa ja lämmin puheenvuoro yleisön edessä. Pieni, herkkä, vähän hupsu laulu, jonka aikana pyyhin huulipunamerkit pois iholtani. Esityksen jälkeen tuntemattomat ihmiset kysyvät, saavatko halata. Nyyhkyttävät minua vasten.

Esityksen dramaturgia siis viettelee katsojan. Ihmismieli toimii ennustettavilla tavoilla. Jos esityksen episodit olisivat olleet eri järjestyksessä olisi katsojan emotionaalinen matka ollut toisenlainen. Nyt se kulki monen katsojan kohdalla empatian kautta tunnistamiseen, myötäeloon, kanssaraivoon ja lopulta lohtuun, mitä myös katharsikseksi kutsutaan.

 

Autenttinen esitys?

Teatteri on lähtökohtaisesti autenttista, mutta täynnä sopimuksia jotka purkavat sitä - tiedämme ettei näyttämön aika ole reaaliaikaa, näyttämön matkat eivät ole oikeilla mittayksiköillä tehtyjä eivätkä näyttämön tunteet esiintyjien tunteita.

Kun minä aloin käydä teatterissa lapsena, opin että lavalla on näyttelijöitä, joilla on roolihenkilö, jota he esittävät. Roolihenkilöllä on nimi ja näyttelijä on sen takana. He näyttelevät lavalla keksittyjä asioita ja leikkivät etteivät näe meitä katsojia. Kun aloin itse tehdä teatteria, jatkoin tätä oppimaani leikkiä.

Opiskellessani teatteri-ilmaisun ohjaajaksi 1990-luvun lopussa tutustuin yhteistoiminnallisen esityksen luomiseen devising-metodin avulla. Kirjoitimme työryhmissä käsikirjoituksia, jotka sekoittivat luotua ja löydettyä materiaalia. Sekoitimme lehtiuutisia päiväkirjamerkintöihin, sijoitimme ne lainattuun muotoon ja käsiohjelmassa oli roolihenkilöiden nimien tilalla meidän omat nimemme.

Silloin törmäsin ensimmäistä kertaa hämmentävään autenttisuusharhaan. Kun materiaali oli yhteistoiminnallisesti tuotettua, ja kun se käytti autofiktiivisiä elementtejä, kaikesta tuli katsojan mielessä totta, todellista, todellisuutta. Ei ollut metaforia, ei fiktion suojista kertomista, vaan kaikki oli totta ja siten jotenkin parempaa ja syvemmin koskettavaa kuin keksityt jutut.

Välissä tein taas perinteisempää teatteria kaikkine siihen liittyvine sanattomine sopimuksineen. Läskissä kaikki olikin yhtäkkiä taas epäselvää minun ja katsojien välillä, ja uskon, että tästä epäselvyydestä kumpusi syvempi samastumisen mahdollisuus. Katsojilla oli lupa kokea Läskin sanoma syvemmin, sillä se ei ainoastaan resonoinut heidän omien kokemustensa kanssa, vaan oli niiden kanssa yhtä ja samaa todellisuutta.

Silloin palaamme esityksen rakentamisen todellisuuteen, joka ei ole yhtä arkitodellisuuden kanssa. Muistan katsojan, joka oli vaikuttunut siitä, että kerroin tuskallista muistoa, ”vaikka sinua itketti”. En pystynyt kertomaan hänelle, ettei muisto ollut tuskallinen, vaan minä näyttelin itkuista.

 

Yksityinen on poliittista, intiimi on yhteistä

Uskon, että mitä tarkempia ja yksityiskohtaisempia havaintoja taiteilija pystyy tekemään, sitä useammissa ihmisissä hänen työnsä resonoivat. Minä pyrin Läskiä kirjoittaessani havaintojen tarkkuuteen: Miltä tuntuu kun vatsanahka jää vetoketjun väliin? Entä se kun reisien sisäpinnat hankaavat yhteen kuumana päivänä? Miltä näyttää äidin jumppalaite vuonna 1984?  Uskon, että tarkkuus oli yhtenä osatekijänä siinä, miten Läskin tarina nousi katsojien tarinaksi.

Ensimmäisestä esityksestä alkaen aloin saada viestejä katsojilta. He lähettivät minulle tarinoitaan, kohtaloitaan, ajatuksiaan. Kaikissa toistui sama kiitos: kiitos siitä että sanot nämä asiat ääneen. Kiitos etten ole yksin.

Kokemukset siitä miten tulee kohdatuksi “vääränlaisena” eivät ole yksityisiä nekään. Katsojien palautteista opin, että mahtumisen vaikeudet koskettavat paitsi meitä "liian lihavia", myös niitä katsojia, jotka eivät mahdu treffeille/ töihin/ sukujuhliin, koska ovat liian pitkiä naiseksi/ liian lyhyitä mieheksi/ liian vähän kouluttautuneita/ työttömiä/ eronneita tai jotakin muuta. Opin, että transsukupuolisen ja minun kokemassa katuhäirinnässä on paljon samaa, hänkin on treffeillä väärin ja vie kadulla tilaa väärällä tavalla.

Esityskauden aikana Läski muuttui ylimääräisestä rasvakerroksesta metaforaksi kaikesta siitä, mikä on vääränlaista, ei mahdu normiin, on marginaalista, ulossuljettua, piilotettua ja paljastuessaan uhkaavaa.  

Läskissä traagisinta onkin se, ettei sillä ole mitään tekemistä kehon painon tai koostumuksen kanssa. "Naiskeho on aina väärä, riippumatta siitä minkälainen se keho on", kuten Läski esityksessä toteaa. Naista lähestytään kulttuurissamme edelleen hänen kehollisuutensa kautta, kun taas miestä arvioidaan hänen ajattelunsa ja saavutustensa kautta. Läski on meidän kaikkien yhteistä painolastia, vaikka mielellämme ajattelemme sen yksilön elämänhallintaan liittyvänä ongelmana.

Suomalaisessa teatteriyleisössä on perinteisesti vähän miehiä. Läskin yleisössä heitä taisi olla vielä vähemmän. Muutamassa haastattelussa minulta kysyttiin miksen puhu miehistä ja miesten lihavuudesta. Vastasin aina samalla tavalla: esityksillä on aina aihe ja minun aiheeni oli naiskeho ja sen kontrolloiminen. Olen tietoinen siitä, että miesten lihavuuteen liittyy mieserityistä problematiikkaa, mutta se ei ollut minun aiheeni. Aina ei ole tarpeen puhua miehistä.

 

Media ja autenttisen tarinan voima

Median kiinnostus Läskiä kohtaan oli huikeaa. Olen puhunut esityksestä ja sen teemoista tv-ohjelmissa, Facebook-klipeissä, Youtube-pätkissä, radio-ohjelmissa, podcasteissa ja lehtihaastatteluissa. Läski sai kritiikkejä niin suurissa kuin pienissä lehdissä.

Kun tokenin ensiällistyksestäni, tajusin olevani paitsi etuoikeutettu ja hyväosainen, myös median armoilla ja sen objekti, jopa abjekti. Toimittajan töitä tehneenä tiedän, että jutut myydään tarinoilla, ja ilmiöistä kerrotaan ihmiskohtaloilla. Sellaiseksi Läskikin haluttiin usein typistää: tarinaksi minusta, minun tarinakseni. Toimittajat pyysivät yksi toisensa jälkeen vahvistusta sille, että esityksessä kerrotut asiat olivat totta. He halusivat tietää äitisuhteestani ja syömishäiriöstäni – ja minä halusin puhua kapitalismista ja kehofasismista. Opin myös kieltäytymään silloin kun  tarjottu mediatila ei tarjonnut minulle mitään. Olen esimerkiksi kieltäytynyt videopätkästä, jossa seisoisin Kampissa kädessäni kyltti "sano minulle jotain kaunista".

Vei aikaa oppia tasapainoilemaan ja nousemaan mediatilaan toimijaksi: opin antamaan haastatteluissa henkilökohtaista saadakseen tilaa puheelle rakenteellisesta syrjinnästä ja väkivallasta. Tuntuu hurjalta, että pääsylippuni mediatilaan oli henkilökohtaisuus.

Teatteriesitys elää katsojistaan. Läskin ja yleisön välinen suhde on ollut poikkeuksellisen lämmin, intiimi ja dialoginen. On ollut tärkeää kuulla tunnistamisen ja nähdyksi tulemisen kokemuksista. Kun tämä teksti julkaistaan, on Läski kumartanut yleisölle viimeisen kerran. Läski on tehnyt esityksenä sen minkä yksi esitys voi.

Muusien vaiettu taide

Synteesiä etsimässä