Categories


Authors

Vaiettu tarina toivosta

Kylmä, puulämmitteinen nukketeatteriverstas Strasbourgin laitakaupungilla vuonna 2008, paikassa, jossa huumediilerit vaihtavat kuulumisiaan parkkipaikalla. Kuulen usein yölliset keskustelut, sillä nukun asuntovaunussa parkkipaikan toisella puolella. Herään vaunumajoituksessani viileään, marraskuiseen aamuun. Kömmin sisään verstaan ovesta. Tumma poika kulahtaneen sinisessä, liian isossa toppapuvussa työntää mäntyhalkoa lämmitysuuniin. ”Yaoundé,” poika sanoo nimekseen. 

Teemme Yaoundén kanssa töitä samassa tilassa muutaman viikon. Poika nauraa ja vitsailee kuin kuka tahansa 17-vuotias nuorimies. Hän on kotoisin Kongosta. Yaoundé, niin kuin minäkin, auttaa verstaalla Gilbert Meyeriä, nukketeatterin johtajaa.

Gilbert Meyer on tutustunut Yaoundéen Espace Masolossa, Kongon demokraattisessa tasavallassa. Yaoundé tekee pieniä nukkeja puusta. Kuulen Gilbertiltä, että poika on entinen lapsisotilas. Poika, jonka kanssa jaan teekuppini aamuhyisessä verstaassa, on tappanut, kenties raiskannut, silponut ja tuhopolttanut. Se ei kuitenkaan näytä tuhonneen poikaa.

Yhtenä aamuna kun tulen verstaalle, Gilbertin kolmevuotias tyttö, Elikia Meyer, istuu Yaoundén polvella. Yaoundé lukee Elikialle kirjaa, joka on löytynyt läheisen kierrätyskeskuksen roskalaatikosta. Minä keitän meille kaikille teetä. Elikia haluaa, että kerron hänelle sadun. Totean, että Yaoundélla on minua enemmän tarinoita kerrottavanaan.

 

Näytelmäkirjailija Suzanne Lebeau Kongossa

Kinshasassa kaksi vuotta aiemmin, vuonna 2006, entisten lapsisotilaiden uudelleenkoulutus- ja taidekeskus Espace Masoloa piinaa veden- ja ruuanpuute. Lasten toimintakeskus on likainen ja kuuma. Ruuanlaittoon käytettävä vesi on desinfioitava. 

Kanadan-ranskalainen, eritysesti lapsille ja nuorille kirjoittava näytelmäkirjailija Suzanne Lebeau tapaa Yaoundén Kongon demokraattisessa tasavallassa, jonne hän on matkustanut saadakseen lisää tietoa lapsisotilaista. Lebeau suunnittelee seuraavaa näytelmäänsä.

Kongo on Lebeaulle shokki; puute on kaikkialla. Suurin shokki Lebeaulle on se, että ihmiset ovat tottuneet jokapäiväiseen törkyyn ja puutteeseen. Tästä huolimatta Yaoundé ja hänen ystävänsä Amisi näyttävät Lebeausta yhtä aikaa ikivanhoilta ja lapsellisen puhdasotsaisilta.

Jokainen haluaa hyötyä toisesta maassa, jossa kurjuus koskettaa kaikkia. Yaoundé haluaa rahaa vastineeksi tarinastaan, jonka Lebeau haluaisi kuulla. Haasteista huolimatta Lebeau haluaa kirjoittaa lapsisotilasaiheesta, sillä hänestä “maailmassa tapahtuu asioita, joista ei voi vaieta”. Hän haluaa kertoa lapsille, millaisissa oloissa lapset toisella puolella maapalloa elävät. Lebeausta tietämättömyys lisää typeryyttä ja epätoivoa.

 

Yaoundén ja muiden lapsisotilaiden tarina näytelmänä

Kaksi vuotta myöhemmin vuoden 2008 joulukuussa Strasbourgissa kuulen, että Yaoundé on palannut takaisin Kongoon. Hän on ollut Ranskassa vain käymässä – yhteistyöprojektin rahoituksella. Gilbert Meyer kertoo minulle Kongossa tapaamastaan Suzanne Lebeau –nimisestä kirjailijasta. Gilbertin mukaan Lebeau on kirjoittanut Yaoundén ja toisten lapsisotilaiden tarinoihin perustuvan näytelmän.

Aiheesta kiinnostuneena etsin näytelmää paikallisesta kirjakauppaketjusta. Tutkin aikuisille suunnattujen näytelmien hyllykköä, mutta näytelmä ei ole muiden draamatekstien joukossa. Lopulta myyjän avustuksella löydämme teoksen Le bruit des os qui craquent lastennäytelmien joukosta. Tajuan, että Lebeau on kirjoittanut näytelmänsä lapsisotilaista toisille lapsille.

Seitsemän vuotta myöhemmin vuoden 2015 syksyllä Turussa kirjoitan pro gradu -työtäni Suzanne Lebeaun näytelmästä. Lebeaun draama Le bruit des os qui craquent kertoo kahden lapsisotilaan karkumatkasta sotilasleiriltä. Teoksen päähenkilö ei ole Yaoundén kaltainen nuorimies vaan lapsisotilastyttö nimeltään Elikia, joka on 13-vuotias näytelmän alkaessa. Hän karkaa leiristä itseään nuoremman Josephin kanssa.

Rinnakkain lasten karkumatkan kanssa Lebeaun teoksessa seurataan sairaanhoitaja Angelinan todistusta. Angelina toteaa ensimmäisessä repliikissään todistavansa Elikia Mandoken puolesta. Elikia kuolee 15-vuotiaana sairaalassa, jossa Angelina on töissä. Angelinan tehtäväksi jää kertoa Elikian tarina näytelmässä nimettömäksi jäävälle tutkintakomissiolle.

Suzanne Lebeaun näytelmä kuvaa paitsi lapsisotilaan tragedian ja kauhun täyttämää arkea myös kirjoittamisen voimaannuttavaa vaikutusta. Elikia vaihtaa sairaalassa, jonne karkumatka lapset johtaa, Kalashnikovinsa kynään ja vihkoon. Hän kirjoittaa kokemansa traumat, jotta “tällaista ei enää tapahtuisi” toisille lapsille.

 

Näytelmän kovia kokeneet lapsisotilaat

Näytelmässä lapsisotilaat vaiennetaan kuuliaisuuteen huumeilla ja pelottelemalla. Väkivallan uhka pitää lapset kuuliaisina pikkusotilaina. Elikia kertoo päiväkirjassaan, miten leirin pomo Rambo on valinnut hänet puolisokseen. ”Minä kuuluin pomolle ja minulla oli ase./ Minulla oli Kalashnikov./ Minä kykenin vaientamaan toiset,/ rankaisemaan niitä./ Se, jolla on ase, on aina oikeassa.

Rambon lahjoittama Kalashnikov antaa Elikialle valta-aseman lapsisotilaiden hierarkkisessa yhteisössä. Äänen käyttäminen on riskialtista, mutta Elikian aseistetulla äänellä on merkitystä. Hän pelastaa Josephin hengen huutamalla. Ääni ilmenee valtana lapsisotilaiden keskuudessa: äänenkäyttö on valtaa vaientaa toiset. Kuolema on lopullinen hiljaisuus, ja tappaminen askel kohti tätä hiljaisuutta.

Näytelmän nimi Le bruit des os qui craquent tarkoittaa murtuvien luiden ääntä. Murtuvien luiden äänet ovat vaaran ääniä, silloin, kun pelkona on omien luiden murtuminen. Lapsisotilas tietää myös, miten toisten luut murretaan. Nimi ”Murtuvien luiden ääni” viittaa sisärakenteen rikkoutumiseen ja lapsisotilaiden sisäisiin haavoihin. Jokin sodan nähneissä lapsissa on rikkoutunut, toisinaan jopa peruuttamattomasti. Resilienssi, joka tarkoittaa tapaa selvitä traumaattisesta kokemuksesta, vaihtelee. Osa lapsista selviää mieleltään ehjänä, osa ei.

Elikia pyrkii Lebeaun näytelmässä resilienssiin kirjoittamalla. Pelko luiden murtumisesta ja murtamisesta on tuhonnut tytön luottamuksen maailmaan. Tutustuminen sairaanhoitaja-Angelinaan mahdollistaa eheyttävän kirjoittamisprosessin. Elikia alkaa kirjoittaa kokemuksistaan lapsisotilaana. “Hän kirjoitti vihkoon/ varmistaakseen, että hän ei unohtaisi mitään ja sanoakseen/ sen, mitä hän ei uskaltanut sanoa ääneen./ Hän sanoi, että suun sanat/ eivät voi kertoa kaikkea,/ koska ne ovat liian täynnä vihaa/ ja kostoa.” Kirjoittamalla Elikia voi käyttää vaimennettua ääntään tarinankerrontaan.

Suzanne Lebeaun mukaan “lapsille pitää voida puhua kaikesta; kysymys on vain siitä, miten sen tekee”. Lebeaun näytelmä Le bruit des os qui craquent ei mässäile väkivallalla, vaan näyttää maailman lapsisotilaan näkökulmasta. Teksti on omistettu ”kaikille maailman Elikioille”. Teos pyrkii antamaan äänen tytöille, jotka ovat eläneet ja kuolleet lapsisotilaina. Draaman viimeiset, Elikian sanomat sanat pysäyttävät. ”Se (elämä) oli lyhyt.” Elikia voi kuitenkin antaa äänen lapsisotilaiden järkyttäville kokemuksille, jotta tällaista ei enää tapahtuisi.

Elikian lyhyt elämäntarina auttaa lapsi- ja aikuiskatsojaa ymmärtämään lapsisotilaan koettelemuksia. Suzanne Lebeaun mukaan: “Todellinen epätoivoa aiheuttava tekijä on välinpitämättömyys.” Elikian tarina herättää myötätuntoa. Näytelmän lukija/katsoja kuulee Elikian päiväkirjamerkinnöissä paitsi tytön kärsimyksen myös hänen toiveensa asioiden muuttumisesta.

Angelina lukee näytelmässä otteita Elikian kirjoituksista. Päiväkirjamuoto mahdollistaa sen, että teoksen lukija/katsoja voi kuulla Elikian ”omaäänisen” todistuksen haudan takaa. Angelina valjastetaan näytelmässä kohdistamaan syyttävä sormi päätösvaltaisiin aikuisiin, jotka eivät tee mitään tilanteen muuttamiseksi. Lapsisotilaskysymystä ei saa vaimentaa kuulumattomiin, Lebeaun näytelmä julistaa.

 

Murtuvien luiden äänistä paperilla toivon ääniin teatterissa

Turussa, vuonna 2016, olen kääntänyt Lebeaun näytelmän suomeksi. Tarjoan suomennosta kustantajille. Minulle vastataan, että “kukaan ei kustanna näytelmiä Suomessa”. Näytelmä elää niin draamana eli näytelmäkirjallisuutena kuin teatterina, jossa näytelmä saa näyttämöllisen toteutuksensa. Talvella 2016 suunnittelen nukketeatteriesitystä Lebeaun näytelmästä. Haluan jakaa paitsi Lebeaun tekstin rankan aiheen myös sen toivosta kertovan sanoman.

Lähetän asiasta sähköpostin Gilbert Meyerille ja Suzanne Lebeaulle. Lebeau on innoissaan teoksen suomalaisesta nukketeatteriversiosta. Gilbert on iloinen, että aion tarttua lapsisotilasaiheeseen. Gilbert jatkaa edelleen työtään Espace Masolossa entisten lapsisotilaiden kanssa. Lapsisotilaiden tarinat ovat yhä ajankohtaisia Kongossa. Gilbertin vastausviestin lopussa 10-vuotias Elikia Meyer lähettää minulle terveisiä. Elikia Meyer on nyt sen ikäinen kuin Lebeaun näytelmän Elikia joutuessaan osaksi lapsisotilasjoukkoa.

Lapsisotilasaiheesta puhuminen on paitsi haastavaa myös välttämätöntä. Aihe koskettaa niin lapsia kuin aikuisia. Lapsille suunnattuna vaikea aihe vaatii toivon näkökulman. Lebeau kirjoittaa näytelmänsä loppuun lingalankielisen Elikian nimen käännöksen. Elikia tarkoittaa toivoa.

Suzanne Lebeaun näytelmän toivo on muutoksen mahdollisuudessa. Tarinoiden kirjoittaminen, kertominen ja kuunteleminen auttavat lapsia ja aikuisia ymmärtämään maailmaa, jossa he elävät. Vaikka näytelmän Elikia kuolee, toivo jatkaa elämää kertomalla aiemmin vaiettuja tarinoita.

 

Aineistoa

Suzanne Lebeau: Le bruit des os qui craquent.

Suzanne Lebeau: Le vrai désespoir, c’est l’indifférence (haastattelutallenne).

F. Villaume/ Suzanne Lebeau: Le choix de Suzanne Lebeau. Parcours dans l’oeuvre d’une dramaturge jeunesse.

Adrienne Kertzer: My Mother’s Voice – Children, Literature and the Holocaust.

Sandra Prince-Embury & Donald Saklofske (toim.): Resilience in Children, Adolescents, and Adults – Translating Research into Practice.

Teksti-, kuva- ja dokumenttimateriaalia lapsisotilasilmiöstä, esim. David M. Rosen: Armies of the Young: Child Soldiers in War and Terrorism.

 

Lebeaun ajatukset lapsisotilaista ja kirjoittamisesta ovat haastattelutallenteesta Le vrai désespoir, c’est l’indifférence.

Tekstiotteet ovat näytelmästä Le bruit des os qui craquent, jonka vuorosanat on jaettu säkeisiin.

Muistin ja minuuden mannertenvälinen matka

Kierros omasta elämästä myytyihin sieluihin – ja taas takaisin elämään