Categories


Authors

Sarjakuvia hahmoista ja asetelmista

Jumala antaa ihmiselle yhdet kasvot, E.L. Karhu kirjoittaa Shakespearen Hamletille toiset. Viisi vuotta siihen meni, mutta jälki on sen arvoista.

Kokoelman nimikkodraama Prinsessa Hamlet – sarjakuvatragedia on kunnianhimoinen projekti, eikä vähiten siksi, että sen kohdeteksti on yksi länsimaisen näytelmäkirjallisuuden tunnetuimmista klassikoista. Kuten nimestä voi päätellä, on Karhu kääntänyt alkuperäistekstin sukupuoliroolit päälaelleen: Hamlet on prinsessa, Ofelia Ofelio (sulhasehdokas) ja Horatio Horatia (paras ystävä). Draaman kirjallisena referenssinä toimii myös Virginia Woolfin Mrs. Dalloway (1925), jonka hulluuden tematiikkaa Karhu kertoo kirjoitusprosessissa hyödyntäneensä.

Teoksena Prinsessa Hamlet asettuu feministisen uudelleenkirjoittamisen traditioon. Suomessa tämän tradition uudempaa polvea edustaa muun muassa Riina Katajavuoren Seitsemää veljestä modernisoiva Wenla Männistö (Tammi 2014). Karhu ei kuitenkaan tyydy pelkkiin roolinkääntötemppuihin, sillä vallan teemoja käsitellään laajalla pensselillä. Draaman itsenäisyys ja omaleimaisuus todentuu erityisesti tarkassa yhteiskunnallisessa analyysissa, joka ulottuu modernien monarkkien kautta äärioikeiston nousuun. Taiten punotun spektaakkelitragedian ytimessä ei ole niinkään uudelleenkirjoittamisen haaste vaan kysymys: miksi naisen on oltava hullu tai kuollut tullakseen muistetuksi?

Siinä missä länsimaisen kirjallisuuden kaanonin paha nainen on lunastanut kerrotuksi tulemisensa kuolemalla, on todellisen elämän poikkeuksellisten naisyksilöiden legendaksi lyöminen edellyttänyt räiskähtelevää mielenvikaisuutta tai ennenaikaista, näyttävää poistumista. Virginia Woolf uudisti länsimaista poetiikkaa ja Marilyn Monroe pyöritti viihdeteollisuutta pikkurillinsä ympärillä. Prinsessa Diana kapinoi hovia vastaan ja paljasti sen kulissien takaiset valtapelit. Silti nämä naiset muistetaan parhaiten hulluudesta ja kuolemisesta. Miksi?

E.L. Karhu vastaa: kapinassaan menestyvä nainen on fantasia. Soihtuna palava, vaarallisen viekoitteleva varoitusvalo kulttuurimme ja yhteiskuntamme peruskalliolla. Järjestykselle vittuilemisesta on maksettava hinta joko hulluudella tai kuolemalla, mieluiten molemmilla. Asemansa tai poikkeuksellisen lahjakkuutensa kohottama, annettuun osaansa alistumaton nainen on sellaisenaan kestämätön.

 

Nainen, spektaakkeli

Prinsessa Hamlet kapinoi äitinsä Gertrudin periyttämää traditiota vastaan, eikä suostu eliitin tukipylvääksi, edustavaksi emännäksi. Roolin ja todellisen luonnon välinen ristiriita tekee Hamletiksi pukeutumisesta raskasta, fantasiat itsemurhasta ja murhatuksi tulemisesta muuttuvat pakkomielteeksi. Lopulta mielisairautensa ja itsetuhoisuutensa kalvama Hamlet lähetetään pois kansan silmistä, eheytymään mielisairaalan virkaa toimittavaan Buckinghamin palatsiin. Siellä hänet on määrä palauttaa ruotuun, kuten bulimiastaan kaikelle kansalle avautunut Prinsessa Di konsanaan. Kunnianhimoinen Hamlet kuitenkin tiedostaa pelin ehdot: osaansa tyytyvä nainen unohdetaan, mutta ne, jotka elävät ja ennen kaikkea kuolevat näyttävästi, saavat nimensä historiankirjoihin.

Hamlet ohittaa Ofelion kosiskeluyritykset olankohautuksella ja Horatiaa kohtaan tunnettua rakkautta ja uskollisuutta toistetaan sivulta sivulle. Queertulkinnat ovat niin väistämättömiä, että niille jopa toivoisi löytävänsä tekstistä anteliaampaa pohjaa. Enemmän painoa on kuitenkin annettu Horatian siirtymälle Hamletin osaan – Hamletin tarinan kertojaksi ja jatkajaksi. Eikä aikaakaan kun Horatiankin pukeutuminen alkaa tuntua raskaalta, rooli rakoilla. Sen, minkä Hamlet oli kyvytön toteuttamaan, saattaa Horatia loppuun nyppimällä häpykarvojaan kaiken kansan nähden. Kuten tosielämässä Marilynia seuraavat Britney Spearsit ja Miley Cyrusit, joiden toisintaman hulluuden markkina-arvo on kiistämätön.

Prinsessa Hamlet avartaa yhteiskunnallista näkökulmaansa marssittamalla esiin hallitsijoiden jälkiä siivoavan työväenluokan. Poikkeusyksilöiden sikaillessa ja sekoillessa huvittavat raatoja ja eritteitä luuttuavat työläiset itseään tökeröillä vitseillä, eivätkä todellisuudessa välitä näennäisen ihailunsa kohteena olevan eliitin kohtaloista tuon taivaallista. Hallitsijoilta kaivataan vain huvitusta – todellisuudella spektaakkelin toisella puolen ei ole merkitystä.

Monitasoisen ja saumattomasti yhteennivoutuvan rakenteen lisäksi työstämiseen käytetyt viisi vuotta näkyvät selkeimmin Karhun ilmaisussa. Sitä voisi luonnehtia sarjakuvaksi ilman sarjakuvaa, niin tiivistä ja kirkkaaksi hiottua se on. Lyyrisen visuaalista tekstiä on nautinto lukea, vaikkakin sen edellyttämä kekseliäisyys näyttämötoteutuksen kannalta hieman hirvittääkin.

Prinsessa Hamletin kantaesitys nähdään Q-teatterissa 16.2.2017 (ohj. Linda Wallgren). Tekstin ansioihin perustuen ei lienee liioiteltua odottaa, että lavalla tullaan näkemään todellinen spektaakkeli.

 

Innoittava puute

Teoksen toisessa draamassa, Leipäjonoballadissa anonyymit henkilöhahmot käyvät anonyymeja keskusteluja. Miksipä eivät, sillä suomalainen köyhyys on näihin päiviin saakka ollut anonyymia. Keskeisiä teemoja ovat puute, nälkä ja häpeä. Teemoja ei käsitellä sentimentaalisen glorifioinnin tai teennäisen vakavuuden kautta vaan terävällä parodialla.

Sarjakuvamaisuus kuvaa osuvasti myös Leipäjonoballadin tekstuaalista rakentumista, joka etenee kohtauksesta ja asetelmasta toiseen absurdien huomioiden rytmittämänä. Köyhien resepteissä kokataan kuviteltua porsasta valkosipuliperunoilla. Höysteeksi teksti tarjoilee ilahduttavia uudelleentulkintoja klassisista suomalaisista sananlaskuista: “Nälkä on paras kokki" muuttuu muotoon “Kokkikilpailut. Nälkä voittaa.” Aamu-unisen naisen muotokuvassa todellisuuteensa joka aamu vain vaivoin heräävä naishenkilö tilaa leipäjonossa kolmen ruokalajin kattauksen.

Köyhän ydinperheen Pikkusiskon kannoilla kulkevan Fransiskus Assisilaisen opeissa voi kuulla kaikuja oikeistohallituksen ideologiasta, jossa vähemmän on aina enemmän ja kärsimys jalostaa esiin uinuvan moraalin. Kun Fransiskuksen oppeihin haksahtanut Pikkusisko on lahjoittanut vaatteet päältään ja ikkunoista verhot, katoaa Assisilainen kulisseihin ja jättää perunaa jäystävän köyhälistön jalostumaan yksikseen. Yhteiskunnallinen viesti on kirkas.

Kokoelman kolmas näytelmä, kuka tahansa meistä - dokumentti on surrealistinen, todellisuuden olemusta pohtiva kokoelma näennäisen erillisiä kohtauksia, joiden kokonaisuus muodostaa etäännytetyn, mutta eittämättä tunnistettavan kokemuksen.

Draaman ytimessä on tragedia, lähimmäisen menehtyminen, joka suistaa anonyymin henkilöhahmon todellisuuden kiertoradaltaan. Suistumista todistava ulkopuolinen kertoja on kerrontateknisesti osuva valinta surun ja menetyksen avautuessa niitä kokevalle henkilöhahmolle ajan ulkopuolisena kauhun tilana.

Kauhun kuvastoon kuuluu myös kuolevien tai jo kuolleiden elollisten lähikuvia ja absurdeja oikeudenkäyntejä, joissa tuomiolla on eläinnaamioihin sonnustautuneita ihmisiä ja elottomia esineitä. Kohtaukset tuovat unenomaisessa groteskiudessaan mieleen David Lynchin Inland Empiren (2006) kulissientakaiset maailmat selittämättömine jänishahmoineen. Oikeudenkäynnit havainnollistavat kyvyttömyyttämme suhteuttaa kuoleman ja menetyksen merkitystä: syyllistä ei ole, elämä ja kuolema riippuvat sattuman mielivaltaisessa hirttoköydessä.

Näytelmän kantaesitys on toteutettu Kansallisteatterin ja Teatteri 2.0:n yhteistyönä Helsingin rautatieasemalla 28.2.2013 (ohj. Saana Lavaste).

 

Pirstaleista toimintaan

Bertolt Brechtin ja Dea Loherinin perilliseksi tituleeratun Karhun draamassa ei ole tilaa kausaliteetteihin pohjaavalle moralismille tai sentimentaalisille ihmiskuville. Kokoelman draamoja yhdistää voimallinen etäännytys: maailma henkilöhahmoineen rakentuu pirstaleisille huomioille. Seurauksena on teräviä tulkintoja yhteiskuntarakenteista ja vallasta henkilöhahmojen toimijuuden kustannuksella.

Hahmot ovat ääriviivojen sisäisiä asetelmia, jotka passiivisina objekteina ajautuvat tai hakeutuvat ennaltamäärättyihin kohtaloihinsa. Karhun draamassa determinismi on viritetty niin äärimmilleen, että se kääntyy aktivismiksi. Horatian esimerkin johdattamana lukija tuntee voimallista halua potkaista olosuhteidensa uhriksi heittäytynyttä itsemurhaajaa kylkeen ja toivoa, että se potkaisee takaisin.

Kaiken lohduttomuuden keskellä soi kieli.

Kosminen Kosola

Yksinpuhelu