Categories


Authors

Perinteen rikkaus ja taakka

Suomenlinnan kesäteatterissa on tänä kesänä tarjolla Kari Heiskasen ohjaama tulkinta Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Kyseessä ei ole mikä tahansa kesäteatterivenkoilu, vaan varsin korkealle kurkottava hanke, kuten nimekkäältä ohjaajalta sopii odottaakin. Ja onhan Suomenlinna Ryhmäteatterin kesänäyttämö; sama teatteri on ennenkin kunnostautunut laajamittaisten teosten kunnianhimoisissa tulkinnoissa.

Kokonaisvaikutelma Seitsemästä veljeksestä nousee ehdottomasti positiivisen puolelle, vaikka esitystä vaivaakin osatekijöiden epätasaisuus. Mukana on muutamia unohtumattomia kohtauksia. Heiskasen ohjaus onnistuu etenkin komediassa.

Näyttämötulkinnan keskeinen ongelma on, että se luottaa liiaksi Kiven kieleen; runonlausunnasta ei synny riittävää draamaa. Erityisen hankalaksi tällainen lähestymistapa osoittautuu silloin, kun osa näyttelijöistä säännöllisesti nieleskelee repliikkien loppuja. Kiven kieli on nykykatsojan kannalta sellaista, että olisi aivan ensiarvoisen tärkeää, että kaikkien näyttelijöiden puheesta saisi selvää. Aggressiivinenkin äänenkäyttö on sallittua, kun se voidaan näyttämötilanteen puolesta perustella, mutta tällä kertaa monet repliikit hukkuvat nieleskelyn lisäksi huutoon.

Suomenlinnan Seitsemän veljestä sisältää runsaasti tanssia ja laulua. Voisi tulkita hieman oireelliseksi, että show-elementit tulevat tarpeeseen; tarina itsessään kun ei jaksa koko ajan kiinnostaa. Tanssikohtaukset ovat enemmän puhdasta iloittelua kuin teknistä taidonnäytettä ja sellaisenaan miellyttäviä. Musiikkivalintoja löytyy monenkirjavasti; esimerkiksi Jouluyö, juhlayö ei keskellä kesää kosketa, Puccini taas ei oikein kuulu joukkoon. Parhaimpiin kuuluu Kiven omaan tekstiin perustuva Laulu oravasta. Kuoro-osuudet soivat pääsääntöisesti hienosti. Etenkin naiset laulavat hyvin.

Juhanin rooli on perinteisesti noussut veljeksistä keskeisimmäksi. Santtu Karvonen on Juhanina täysi ammattilainen. Karvosella on riittävästi roolin vaatimaa karismaa ja teknistä taituruutta, joskin hänen ilmaisunsa painottuu koomisen puolelle. Teatraaliset elkeet eivät välttämättä tee henkilöhahmosta kovin uskottavaa. Karvonen hyödyntää laajasti hyväksihavaittua, yleisöä naurattavaa temppuvarastoaan, mistä syntyy paikoitellen maneerinen vaikutelma. Koomisina tähtihetkinään hän tuntuu seisovan roolinsa vieressä, mikä on aivan yleinen ja hyväksyttävä tyylikeino; olisi enemmänkin ohjaajan vastuulla varmistaa, että kaikki näyttelijät esiintyisivät jokseenkin samassa tyylilajissa. Nyt koomisen tyypittelyn ja vakavampien sävyjen välille ei aina löydy tasapainoa. Karvosella on myös luonnostaan melko tenoraalinen puheääni, mikä ei auta ainakaan perinteisen möreän Juhani-tulkinnan tekemisessä. Hän joutuu paikoitellen hakemaan auktoriteettia huutamalla. Karvosen esitystä ei voi moittia millään muotoa epäonnistuneeksi, mutta ehkä Juhani ei sittenkään ole hänelle aivan parhaiten istuva rooli.

Jotkut veljeksistä jäävät kovin yksioikoisiksi; rooli vedetään enemmän tai vähemmän samalla nuotilla alusta loppuun. Kaikki veljekset ovat päärooleja, joten vivahteita kaipaisi enemmän. Yleensä kiinnostavasta Laurin hahmosta (Miro Lopperi) ei pitkään aikaan piirry oikein minkäänlaista mielikuvaa. Toisen näytöksen huuruinen lentokohtaus on erinomainen, mutta ristiriita aiempaan Lauriin ei ota syntyäkseen, kun erityistä käsitystä hahmosta ei ole ehtinyt muodostua. Eero Ojala tuntuu Simeonin roolissa aluksi hieman epävarmalta, mutta toisen näytöksen häikäisevä monologi kasvaa näytelmän yhdeksi kiistattomaksi huippukohdaksi. Yhden kohtauksen verran saamme nauttia virtuoosisesta näyttelijäntyöstä, mikä todistaa Ojalan suuresta potentiaalista; mikä parasta, intensiivisyydestä huolimatta monologista saa myös erinomaisesti selvää. Eero (Elias Keränen) näyttäytyy veljeksistä kokonaisimpana hahmona säilyttäen koko näytelmän ajan sekä koomisuutensa että tietyn haavoittuvuuden. Tässä näyttelijä ja rooli ovat parhaiten yhtä.

Janne Siltavuoren lavastus vaikuttaa äkkiseltään yksinkertaiselta, mutta siitä paljastuu myöhemmin oma jujunsa. Tiina Kaukasen puvustuksesta en löydä selkeää linjaa; se ei edusta periodiuskollisuutta tai nykyaikaa eikä myöskään perustele, missä välimaastossa tässä liikutaan ja miksi.

Kari Heiskanen on ansiokkaasti siirtänyt Kiven romaanin hengen näyttämölle. Dramaturgiselta kannalta näytelmä on silti jonkin verran ylipitkä. Mukana ovat kutakuinkin romaanin keskeisimmät tilanteet, mutta jostakin syystä niistä ei täysin synny syy- ja seuraussuhteita noudattavaa jatkumoa, vaan draama on osin episodimaista. Tämä on näyttämöllä suurempi haaste kuin kirjan sivuilla. Draamana tämä Seitsemän veljestä ei aina sykähdytä, mutta viihdyttävä se onnistuu silti olemaan. Ei ole huono suoritus loihtia 1800-lukulaisesta Suomi-klassikosta yli kolmetuntinen näyttämöversio, joka selvästi uppoaa nyky-yleisöön.

Johtuneeko sitten esityksen komediallisesta yleisvireestä vai mistä, mutta jää osin hämärän peittoon, millä ilveellä näistä junkkareista yhtäkkiä kasvaa kunniallisia, ”miehuullisia miehiä”, kuten Heiskasen dramatisointi tuntuu loppua kohden toistelevan kyllästymiseen asti. Esitys ottaa tavallaan annettuna, että yleisö tuntee tarinan. Jos ei tuntisi, voisi välillä olla vaikea ymmärtää, mitä näyttämöllä itse asiassa tapahtuu. Mitä vastaan nämä näytelmän veljekset lopulta taistelevat? Vastustajia on monia, ja tämän tulkinnan perusteella voisi päätellä, ettei viinapirukaan ole niistä vähäisin.

Seitsemän veljestä osoittaa, että Suomen kirjallisuuden keskeisimmistä klassikoista riittää ammennettavaa. Täysin ongelmatonta perinteen ylläpitäminen ei silti ole. Suomenlinnan esitystä mainostetaan sillä, että Kivi toimi vaiennettujen äänitorvena. Näin on epäilemättä ollutkin 1800-luvun Suomessa, mutta teoksen monista aineksista juuri tämän tematiikan nostaminen esiin vuonna 2017 ihmetyttää. Nykykatsannossa veljekset voisivat rinnastua lähinnä rasismin kanssa flirttaileviin ja junttiudesta salonkikelpoista tehneisiin Perussuomalaisiin. Laajemmassa kulttuurisessa kuvastossa ryyppäävät ja rellestävät Suomi-äijät eivät ole olleet marginaalissa, vaan pikemminkin yliedustettuina.

Lukuun ottamatta yhtä lupaavaa kohtausta, jossa esityksen naiset näyttäytyvät lähes yhtä ronskeina kuin itse veljekset, ei naisille tässä tarinassa oikein ole tilaa muuta kuin puheissa. Näyttämöllä naiset toimivat enimmäkseen kuorona ja tanssityttöinä. Lähdemateriaalin perusteella tämä on tietysti ymmärrettävää; Kiven maailma on vahvasti homososiaalinen.

Hienointa Seitsemässä veljeksessä on innostuneisuus; lahjakkaat esiintyjät tekevät parhaansa täydellä energialla. Se tarttuu yleisöönkin. Missään vaiheessa tunnelma ei pääse pölyttymään. Tiettyine ongelmineenkin esitys vakuuttaa ja vaikuttaa. Heiskasen ohjaama tulkinta on kuin onkin perinteinen; sitä kannattaa lähestyä enimmäkseen historiallisesta perspektiivistä. Muussa tapauksessa esityksen luoma kuva esimerkiksi romaneista, naisista tai edes suomalaisesta maskuliinisuudesta ei aivan kestä nykyihmisen suurennuslasilla tarkastelua. Nykyaikaisia elementtejä ei ehkä kannattaisi käyttää ollenkaan. Silloin katsojankin olisi helpompi suhtautua toisin; tietyn kuvaston ja asenteet voisi selkeästi kuitata vain menneisyyteen kuuluviksi.

Köyhä, naimaton ja hullu