Categories


Authors

Muusien vaiettu taide

“Anteeksi, että olen niin älyllinen. Tiedän, että pitäisit enemmän jostain mukavasta, naisellisesta ja hellästä.” – Zelda Fitzgerald aviomiehelleen.
 

Espoo Ciné -festivaalilla elokuussa esitetty Michael Grandagen Genius (2016) kertoo amerikkalaisen kirjailijan Thomas Wolfen (1900–1938) ja hänen kustannustoimittajansa Max Perkinsin yhteistyöstä 1930-luvun New Yorkissa. Miesten ystävyyden kehittymisen ja myrskyisten ihmissuhteiden lisäksi elokuvassa seurataan, kuinka Wolfen rönsyilevistä käsikirjoituksista saadaan editoitua menestysromaaneja.

Naisten haasteita taiteen tekijöinä tuodaan myös esiin. Elokuvan alkupuolella kustannustoimittaja Perkins (Colin Firth) toteaa vaimolleen Louiselle (Laura Linney), ettei pidä tämän teatteriharrastusta soveliaana. Louise kuittaa kommentin naurulla. Toisessa kohtauksessa Louise kertoo päivällisvieraana olevalle Wolfelle olevansa itsekin kirjoittaja ja työskentelevänsä näytelmän parissa. Huomionhakuinen nuori kirjailija keskeyttää hänen puheenvuoronsa ja toteaa tehneensä aiemmin näytelmiä, kunnes tuomitsi draaman ”aneemiseksi kirjallisuudenlajiksi”. Louise näyttää loukkaantuneelta, mutta aiheeseen ei enää palata.

Elokuvassa annetaan ymmärtää, että miehet tarvitsevat vaimojaan ja naisystäviään eri tavoin – emotionaalisesti, taloudellisesti, jopa ammatillisesti. Monissa kohtauksissa tuodaan myös esiin, että vaikka miehet ovat naisistaan riippuvaisia, he eivät ole kiinnostuneita näiden taiteellisesta työstä.

Geniuksen tekijät tuntuvat ymmärtävän, että kirjallisuushistoriaa ja kirjallisuuden kaanonia on luotu miesten ehdoilla. Mutta sen sijaan, että elokuva tarkastelisi tätä naisten vähättelyä – vastaisi siihen kysymykseen, jonka se itse esittää – se sivuuttaa naisten tekijyyden.

Elokuvan alkua voi tulkita tahattomana vertauskuvana: Perkins saapuu kotiinsa romaanikäsikirjoitukseen keskittyneenä. Hänen tyttärensä rientävät eteiseen tervehtimään häntä teatraalisesti, mutta Max tuskin nostaa katsettaan papereista. ”Hän ei edes huomannut meitä”, toinen tytöistä sanoo pettyneenä.

Wolfen lisäksi elokuvassa nostetaan valokeilaan Scibner’s-kustantamon tunnetuimmat kirjailijat, Ernest Hemingway (1899–1961) ja F. Scott Fitzgerald (1896–1940).

Aikakauden merkittävät naistaiteilijat, Aline Bernsteinin ja Zelda Fitzgeraldin, Genius jättää hämärään eteiseen.

 

Draamakuningatar ja teatterin ammattilainen

Kun tarkastellaan kirjallisuushistoriaa tai vaikkapa nykyelokuvien naiskuvaa feministisestä näkökulmasta, on aina vaarana sortua kaunisteluun. Olisi mukavaa huomata elämäkertoja lukiessaan, että esimerkiksi Wolfen rakastajatar ja mesenaatti Aline Bernstein (1880–1955) ei olisi sellainen mustasukkainen draamakuningatar, jollaisena Genius hänet esittää.

Elokuva liioittelee Bernsteinin teatraalista käytöstä, muttei ole kaukana totuudesta. Vaikka Wolfe kirjeissään idealisoi Alinen suorastaan myyttiseksi olennoksi, jolle hän oli velkaa koko kirjailijanuransa, hänen oli, kuten elokuva osoittaa, vaikea sitoutua rakastajattareensa. Alinen omistushaluisuus oli tukahduttavaa, ja hän todella uhkaili itsemurhalla Thomasin yrittäessä ottaa häneen etäisyyttä.

(Elokuva jättää tosin mainitsematta, että yksi pariskunnan ongelmien syistä oli Wolfen antisemitismi – Bernstein kun oli juutalaistaustainen.)

Geniuksen naiskuvasta ongelmallisen tekee se, että Alinen oikkuja korostamalla hänen ammattimaisuutensa asetetaan epäilyttävään valoon. Ne muutamat kohtaukset, joissa viitataan Bernsteinin työhön, eivät mitenkään tuo esiin hänen teatterialalla nauttimaansa arvostusta.

Aline Bernstein kuului niihin moderneihin amerikkalaisnaisiin, jotka pyrkivät valitsemaan elämän, jota ei määritellyt pelkästään kotiäidin rooli. Vuonna 1926 hänet hyväksyttiin ensimmäisenä naisena vaikutusvaltaiseen United Scenic Artists -liittoon. Hänestä tuli ensimmäinen teatteripuvustajana ammatillisen aseman saavuttanut yhdysvaltalaisnainen ja alansa huippu.

Bernstein voitti uransa aikana useita huomattavia palkintoja. Lisäksi hän opiskeli taidemaalausta Robert Henrin (1865–1929), aikansa eturivin amerikkalaistaiteilijan, ohjauksessa. Hän oli myös mukana perustamassa puvustustaiteen museota, joka on nykyään osa Metropolitan Museum of Artia.

Näistä saavutuksista elokuva vaikenee.

Seuratessaan Wolfen teosten Look Homeward, Angel (1929) ja Of Time and the River (1935) kirjoitusprosessia Genius jättää myös kertomatta, että Bernsteinilta julkaistiin samoihin aikoihin novellikokoelma Three Blue Suits (1933) ja romaani The Journey Down (1938).

Vaikka Bernstein oli yksi aikakautensa lahjakkaimmista naisista ja monipuolinen taiteilija, elokuvassa hän on olemassa ainoastaan suhteessa Wolfeen. Kun Nicole Kidmanin esittämä Aline sähisee myrkyllisiä näkemyksiään, lyö Wolfea ja uhkailee Perkinsiä aseella, häntä kohtaan tuntee lähinnä säälinsekaista vastenmielisyyttä.

Itsekeskeinen, vainoharhainen Wolfe – jota Jude Law esittää maanisesti venkoilevana hillbillyna – on elokuvassa yhtä lailla epämiellyttävä hahmo. Katsojan sympatia kuitenkin ohjataan hänen puolelleen, koska hän on syvällinen taiteilijanero. Aline on vain melodramaattinen muusa.

 

Flapper-tytöstä kirjailijaksi

Vielä Bernsteinin uraakin jyrkemmin Genius ohittaa Zelda Fitzgeraldin (1900–1948) tekijyyden.

Zelda tunnettiin 1920-luvulla itsevarmana ja villinä it girlinä. Hän säkenöi aikakautena, joka muistetaan jazzista, muoti- ja kosmetiikkateollisuuden kasvusta sekä ideologisesta ja seksuaalisesta vapautumisesta. Kuvankauniiseen Fitzgeraldin pariskuntaan kiteytyi kaikki, mikä tuolloin oli coolia.

Zelda halusi kuitenkin olla muutakin kuin vain flapper-tyttö ja kirjailijamiehensä F. Scott Fitzgeraldin työn innoittaja. Hän halusi tuntea, että ”hänen elämänsä oli hänen omansa”, kuten hän kirjoitti eräässä kirjeessään.

Myös Zeldan taiteellinen lahjakkuus oli monipuolista. Hän kirjoitti artikkeleita ja novelleja, joita julkaistiin eri lehdissä. Lisäksi hän maalasi ja tanssi balettia. Zeldan tanssijantaidoista on ristiriitaisia kuvauksia, mutta hän menestyi, vaikka aloitti aktiivisen harjoittelun vasta 27-vuotiaana: kolmen vuoden kuluttua hänet kutsuttiin San Carlon oopperan balettiseurueeseen Napoliin ja hänelle tarjottiin sooloa Aïdassa.

Zelda ei kuitenkaan ottanut tarjousta vastaan, ilmeisesti sen vuoksi, että hän pelkäsi jättää tyttärensä alkoholisoituneen miehensä hoiviin. Pian tämän jälkeen hänen mielenterveytensä romahti.

Genius käsittelee Fitzgeraldien elämää Zeldan sairastumisen jälkeen. Pariskuntaa kuvaavissa kohtauksissa kalpea Zelda (Vanessa Kirby) tuijottaa tiedottoman näköisenä tyhjyyteen Scottin (Guy Pearce) pitäessä häntä lempeästi kädestä.

Elokuvan antama käsitys Zeldan kunnosta ei ole totuudenmukainen. Sen sijaan, että hän olisi ollut avuton ja puhekyvytön, hän oli sairaanakin täysin kykenevä kommunikointiin ja ennen kaikkea taiteellisesti aktiivinen. Ensimmäisen romaaninsa Save Me the Waltz (1932) hän kirjoitti mielisairaalassa.

Näkemys Scottista hellästi huolehtivana aviomiehenä on niin ikään valheellinen. Elokuvassa hänen kirjoittamattomuutensa syyksi esitetään vaimon sairaus – sen aiheuttamat huolet ja taloudelliset vaikeudet. Tosiasiassa ainakin rahattomuuden taustalla oli miehen alkoholismi ja tuhlaileva luonne. Ja vaikka sairaalahoidosta oli Zeldalle usein enemmän haittaa kuin hyötyä, Scott halusi hänen pysyvän poissa kotoa voidakseen keskittyä omaan työhönsä.

Miehelle Zeldan sairautta suurempi ongelma oli hänen halunsa kirjoittaa. Avioliiton alkuvaiheessa Scott tuki vaimonsa pyrkimyksiä ja auttoi tätä työstämään tekstejään, mutta kääntyi myöhemmin tämän kirjallista työtä vastaan. Save Me the Waltzia hän kehui kustannustoimittaja Perkinsille vasta sen jälkeen, kun Zelda oli suostunut poistamaan siitä ne kohtaukset, joita hän halusi käyttää omassa romaanissaan Yö on hellä (Tender is the Night, 1934).

Zelda oli raivoissaan siitä, että hänen miehensä puuttui hänen käsikirjoitukseensa. Hän totesi lääkärilleen: ”Olen aina tehnyt mitä itse olen halunnut, milloin se vain on ollut mahdollista. Minun kirjani ei kuulu hittoakaan aviomiehelleni.”

 

Tukahdutettu ääni

F. Scott Fitzgerald yritti kaikin tavoin rajoittaa vaimonsa kirjallista vapautta. Kun Zelda suunnitteli toista, mielisairautta käsittelevää romaaniaan, Scott totesi, ettei tällä ole oikeutta kirjoittaa ”hänen materiaalistaan”. Zeldan kyseenalaistaessa, että hänen sairautensa olisi hänen aviomiehensä kirjallista omaisuutta, tämä vastasi, että kaikki heidän elämänkokemuksensa kuuluvat hänelle, koska hän on arvostettu kirjailija ja Zelda lahjaton amatööri.

Scott todella käytti Zeldan kokemuksia ja tekstejä teoksissaan: uransa alkuvaiheessa hän toimi vaimonsa suostumuksella, mutta Yö on hellä sisältää luvatta kopioituja katkelmia psykiatrin diagnoosista sekä Zeldan kirjeistä.

Vaikka F. Scott Fitzgerald vaikuttaa elämäkertojen perusteella kammottavalta aviomieheltä, myös Zeldan tekijyyden käsittelyssä on helppo sortua asenteellisuuteen. Kuten Sally Cline kirjoittaa, Zeldan voi nähdä miehensä alistamana sankarittarena – tai itsekeskeisenä, huomionkipeänä diletanttina, joka todella sabotoi aviomiehensä merkittävää kirjallista työskentelyä.

Zelda Fitzgeraldin ärsyttävä luonne ei ole kuitenkaan syy syrjäyttää häntä kirjallisuushistoriasta tai Geniuksen kaltaisista kulttuurihistoriaa kuvaavista elokuvista. Uran luominen ei sitä paitsi ollut helppoa juhlitun puolison rinnalla. Scottin vaimona Zeldan oli helpompi saada taiteellisia mahdollisuuksia, mutta toisaalta hänen oli vaikeampi tulla arvostetuksi omista ansioistaan. Hänen lehtijuttunsakin julkaistiin aina aviomiehen nimen kera.

Yhden kirjoittamansa artikkelin käsikirjoituksesta Zelda yliviivasi miehensä nimen ja kirjoitti: ”Ei! Minä.”

Teksti julkaistiin F. Scott Fitzgeraldin kirjoittamana.

On oireellista, että Zeldalla, joka kamppaili koko lyhyen uransa ajan oman äänensä esiin tuomiseksi, ei ole elokuvassa ainuttakaan vuorosanaa. Hänet esitetään mielisairautensa katatonisena vankina. Sanaa ”vaiennetut” käytetään usein metaforisesti kuvaamaan niitä ihmisryhmiä, jotka historiantutkimus tai kaanon on sivuuttanut, mutta Genius vaientaa Zeldan myös aivan konkreettisesti.

Voidaan tietysti kysyä, olisiko Zelda ylipäänsä pystynyt julkaisemaan tekstejään ilman aviomiehensä menestystä. Ei välttämättä. Mutta kyse ei ole siitä, etteikö Save Me the Waltz olisi voinut olla riittävän hyvä teos nostettavaksi aikakauden klassikoiden, kuten F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun (The Great Gatsby, 1925) tai Hemingwayn romaanin Jäähyväiset aseille (Farewll to Arms, 1929), joukkoon.

Käytän ilmaisua olisi voinut olla, koska ei ole oikeudenmukaista verrata Save Me the Waltzia Scribner’sin menestysteoksiin. Zeldan esikoista ei nimittäin toimitettu käytännössä lainkaan. Se oli maineikkaan kustantamon yksi huolimattomimmin editoiduista julkaisuista, kuten Matthew Bruccoli kirjoittaa romaanin vuoden 1967 laitoksessa. Sen sijaan esimerkiksi Thomas Wolfen esikoisromaanin editoimiseen käytettiin aikaa useita kuukausia, mistä Genius seikkaperäisesti kertookin.

Vaikka Zeldan romaani sai aikalaisilta muutamia kehuja, suurin osa lehtikritiikeistä käsitteli lähinnä teoksen kielivirheitä. Yksi arvostelijoista oivalsi, että oli nimenomaan kehnon toimitustyön syytä, ettei nuoren kirjailijan älykkyys ja omaperäisyys päässyt esiin.

 

Näkymättömät valtarakenteet

Aline Bernstein saavutti mainetta jo elinaikanaan, mutta Zelda Fitzgeraldin lahjakkuus on tunnustettu vasta myöhemmin. Tähän on vaikuttanut todennäköisesti se, että Zeldan tekijyys nähtiin hänen elinaikanaan sairauden kautta: hänen pyrkimystään ammattilaisuuteen tanssijana ja kirjoittajana pidettiin yhtenä taudin oireena ja romahduksen syynä.

Tietenkään ei voi edellyttää, että Genius käsittelisi naisten tekijyyttä yksityiskohtaisesti, sillä A. Scott Bergin teokseen Max Perkins: Editor of Genius (1978) perustuvan käsikirjoituksen aiheena on nimenomaan Wolfen ja Perkinsin yhteistyö – ei Fitzgeraldien avioliitto tai Bernsteinin ura. Naisten ansioiden mainitsematta jättämiseen ei ole kuitenkaan uskottavia perusteluja.

Naisten lisäksi elokuva sivuuttaa ne seikat, jotka ovat todennäköisesti syrjäyttäneet Thomas Wolfen amerikkalaisen kaanonin ytimestä. Vaikka Wolfen vaikutus yhdysvaltalaiseen kirjallisuuteen on ollut merkittävä, hänen teostensa rasistisuus ja juutalaisvastaisuus ovat nykynäkökulmasta ongelmallisia, kuten Elizabeth Kostova tuo esiin romaanin Look Homeward, Angel esipuheessa. Niiden käsittelemisen sijaan Genius keskittyy ihailemaan kirjailijan lyyristä kielenkäyttöä ja eksentristä persoonallisuutta.

Siten elokuva vahvistaa sukupuolittunutta myyttiä taiteilijanerosta: naisen taiteilijuus on hulluutta, mutta miehen hulluus on osa hänen taiteilijuuttaan.

Genius on hyvä esimerkki siitä, miksi feministisen kulttuurihistorian ja representaatiotutkimuksen tekeminen on yhä ajankohtaista. Joku saattaisi tosin väittää, ettei yhden, pääasiassa huonot arvostelut saaneen Hollywood-elokuvan totuudellisuudella tai naiskuvalla ole mitään merkitystä. On sillä. Yksikään elokuvaa käsitelleistä lukuisista kritiikeistä ei nimittäin ole nostanut esiin, saati purkanut, niitä sukupuoleen liittyviä valtarakenteita, joita Genius välinpitämättömästi toisintaa.

Tämä kertoo siitä, että ongelma on yhtä elokuvaa suurempi: naisten tekijyyden sivuuttamista ei vieläkään tunnisteta eikä tunnusteta.

 

Lähteet

Cline, Sally 2002: Zelda Fitzgerald. Her Voice in Paradise. London: John Murray.

Fitzgerald, Zelda 1967 [1932]: Save Me the Waltz. Carbondale: Southern Illinois University Press.

Mackrell, Judith 2013: Flappers. Six Women of a Dangerous Generation. London: Macmillan.

Mauldin, Joanne Marshall 2007: Thomas Wolfe. When Do the Atrocities Begin? Knoxville: The University of Tennessee Press.

Milford, Nancy 1970: Zelda Fitzgerald. A Biography. London: The Bodley Head.

Sicherman, Barbara & Carol Hurd Green 1980: Notable American Women. The Modern Period. A Biographical Dictionary. Cambridge, Massachusetts: The Belknap Press of Harvard University Press.

Stutman, Suzanne (ed.) 1983: My Other Loneliness. Letters of Thomas Wolfe and Aline Bernstein. Chapel Hill: The University of North Carolina Press.

Wolfe, Thomas 2016 [1929]: Look Homeward, Angel. London: Penguin Books.

”Hän kävelee, kirjoittaa Peter Morgan”, kirjoittaa Marguerite Duras

Yhteinen Läskimme