Categories


Authors

Kosminen Kosola

Susinukke Kosola alkaa olla kaikkien huulilla. Susinuken takana on turkulainen Daniil Kozlov, joka on onnistunut saamaan underground-henkisille tekemisilleen jo laajempaakin näkyvyyttä. Suurten kustannustalojen kangistuessa kaavoihinsa on Suomeen syntynyt viime aikoina useita kiinnostavia pienkustantamoita, joista yhtä, Koleraa, Kozlov on ollut perustamassa. Hänen toisen runokokoelmansa Avaruuskissojen leikkikalun on kuitenkin julkaissut jo 20 vuotta vaikuttanut Sammakko.

Kozlovin alter ego Susinukke Kosola on puoliksi imagoa, niin kuin nykyaikana on huomiota saadakseen lähes pakkokin olla – mutta onneksi vain puoliksi. Avaruuskissojen leikkikalu ei edusta aivan niin vastakarvaista sanataidetta kuin kirjailijan hahmon perusteella voisi olettaa, mutta tämä saattaa olla vain etu. Kosola nimittäin kirjoittaa paitsi raikkaasti, niin myös nykyrunoilijaksi harvinaisen ymmärrettävästi. Hänen runonsa eivät ole sfinksin arvoituksia tai Rubikin kuutioita, joista voi nauttia vain, jos ne onnistuu ratkaisemaan. Kosolalla on puolellaan yllättävänkin perinteinen ase; hänellä on sanottavaa.

Susinukke Kosolan saama tunnustus on ansaittua, sillä hän vastaa huutavaan tarpeeseen. Suomalaisessa nykyrunoudessa on uuvuttavaa ylitarjontaa kirjoittajista, jotka elävät ja kuolevat triviaalien kuvallisten havaintojen varassa. Kosola/Kozlov on ajattelija, niin kuin menneiden aikojen suurilla runoilijoilla oli tapana olla.

Runon kontekstissa ajattelu ei ole pelkkää teoriaa, vaan ilmenee usein konkreettisina oivalluksina: kukaan ei halua kirjoittaa kirjaa tai mennä avaruuteen / kaikki haluaisivat vain olla astronautteja ja kirjailijoita. Oivallus voi ottaa kuvan muodon tai olla ottamatta. Ajatus ei välttämättä tarvitse kuvaa, mutta metaforat kyllä useammin tarvitsisivat ajatusta taakseen. Kosolan metaforat eivät itse asiassa ole kovinkaan kiinnostavia tai kekseliäitä; kuplamuovit, mikropitsat ja Disney-rinnastukset ovat lopulta aika ilmeisiä kuvauksia nykymenon onttoudesta. Eikä niiden muuta tarvitse ollakaan. Kosolan lyriikassa kuvakieli on yksi mauste muiden joukossa, eikä se tee runosta runoa.

Avaruuskissojen maailma on profeetallisine uhkakuvineen tulevaisuuteen päin kallellaan. Samalla Kosolan kirjoittajanlaadussa on myös jotakin ikiaikaista, eräänlaista eksistentiaalista tuskaa. Avaruuskissojen leikkikalussa ei röyhistellä kirjallisilla viittauksilla, mutta joskus Kosola tuntuu kuin jatkavan siitä, mihin esimerkiksi Ginsbergin Huudossa jäätiin: ikkunoiden sokea katse saa taakseen ihmisen. Vaikka Beat-sukupolvi onkin Kosolalle luontevaa esihistoriaa, on hänen tyylinsä sittenkin aika kaukana Ginsbergistä tai Bukowskista. Avaruuskissojen leikkikalusta löytyy vain niukalti rappioromantiikkaa, ja ilmaisukin on tiivistettyä.

Kokoelman puolivälin paikkeilla ja sen jälkeen kynän terävin kärki vähän tylsyy. Jotkut Kosolan teemoista menettävät tehoaan toistuessaan, ja jääkaappirunojen käyttö kävisi paremmin kertavitsistä. Hetkittäin Kosola on myös vähällä kompastua omaan näppäryyteensä: ...josta voi ennustaa sen mitä odottaa tapahtuvan, muttei koskaan voi todella tietää... Viime kädessä tällaisetkin lausehirviöt voi kuitenkin perustella kuvatun maailman mielettömyydellä. Pienillä kömpelyyksillä ei ole Avaruuskissojen leikkikalun vastaansanomattomassa kokonaisuudessa juurikaan merkitystä. Tärkeintä on, että Kosolan ajattelu on tähtikirkasta – eikä silti ainoa totuus.

Katsojaa vapauttamassa

Sarjakuvia hahmoista ja asetelmista