Categories


Authors

Katsojaa vapauttamassa

Tutkijaliiton Paradeigma-sarjassa julkaistu  Vapautunut katsoja lähestyy jälkimodernia, länsimaista yhteiskuntaa katsojan metaforan kautta. Nojaten Joseph Jacotot'n marginaalisiksi jääneisiin ajatuksiin älyjen tasavertaisuudesta Jacques Rancière purkaa ja kyseenalaistaa käsitystä katsojasta passiivisena ja lähtökohtaisesti tietämättömänä todistajana. Ei aikaakaan, kun ollaan jo tieteen kritiikissä, postmodernin nihilismin kritiikissä ja poliittisen taiteen kritiikissä. Rancière vedostaa lukijalle kuvan yhteiskunnasta, jossa ihmisen osasta on tullut katsojan osa.

Rancièren mukaan kaikki nykyteatterin tavat ymmärtää spektaakkeli pohjaavat Brechtin eeppisen teatterin ja Artaud'n julmuuden teatterin katsojapositioihin. Ensin mainittu ponnistelee välittääkseen katsojalle viestin vieraannuttamisefektin avulla, kun taas jälkimmäinen vaalii katsojan samastumiskokemusta. Kyse on karkeasti ottaen kiistasta tiedon ja tunteen, miksei myös hengen ja ruumiin, välillä. Rancière on skeptinen molempien suhteen, sillä kumpikaan katsomisen tapa ei mahdollista yhteistä kokemusta, joka on vallankumouksen edellytys. Pikemminkin teatterissa imitoidaan yhteisöä, jonka pitäisi olla poliittisesti, eli oikeassa elämässä, mahdollinen. Rancière toteaa: "Ihmiset kohtaavat spektaakkelia katsoessaan juuri sen toimintakyvyn, joka heiltä itseltään on viety.

Teatterissa on jo pitkään ollut havaittavissa pyrkimys häivyttää katsojan ja esiintyjän välistä etäisyyttä. Näyttelijöille opetetaan erikseen yleisökontaktin taitoa. Istuessaan eturiviin katsoja tietää alttiutensa joutua osaksi esitystä. Yleisön aktivoinnin tarve kertoo luonnollisesti siitä, että "pelkkä katsominen" oletetaan lähtökohtaisesti passiiviseksi ja passiivinen ongelmaksi. Tässä yhteydessä tulee mieleeni luovan kirjoittamisen kurssi, jolla istuin tuppisuuna usemman vuoden. Kun kurssi alkoi lähestyä loppuaan, koin tarpeelliseksi pyytää ohjaajalta anteeksi passiivisuuttani. Hän totesi ikimuistoisesti: "Sinä osallistuit olemalla täällä." Tällaisen synninpäästön toivoisi saavansa katsojana ja kansalaisenakin.

Rancièresta tuleekin hakematta mieleen Freiren pedagoginen filosofia. Molemmat ottavat kantaa opettajan ja oppilaan epätasa-arvoiseen suhteeseen ja sen piilo-oletuksiin, jotka heijastelevat laajemman yhteiskunnan valtasuhteita ja tulevat näkyviksi taiteenkin kentällä. Kukaan ei enää puhu valistamisesta sen enempää koululaitoksen kuin teatterin yhteydessä, mutta ajatus siitä, että taiteilija välittää katsojalle havainnon tai tunteen, on edelleen voimissaan. Kasvavien luokkaerojen aikakautena meidät kaikki jaetaan niihin, joilla on antaa, ja niihin, joiden sallitaan ainoastaan vastaanottaa. Rancière jakaa kokemuksen omasta elämästään: tuntemansa hämmennyksen, kun työläiset, joilta hän meni saamaan oppia työoloista ja luokkasorron muodoista, pohtivatkin estetiikan ja filosofian kysymyksiä ja nauttivat valon ja varjon vaihteluista siinä missä hän itsekin.

Teatterin ohella Vapautunut katsoja käsittelee katsojuutta suhteessa valokuvaan. Taiteen politiikka näyttäytyy teoksessa kaiken kattavana ja radikaalina mahdollisuutena tarkastella länsimaisen yhteiskunnan pohjavirtauksia. Rancièren mannermainen älyllisyys on virkistävää representaatiotutkimusten ja naiivien, herättelemään pyrkivien taideteosten runsaudessa. Anna Tuomikosken ja Janne Porttikiven suomennos on paneutunut ja ilahduttavan luettava.

 

 

Synteesiä etsimässä

Kosminen Kosola