Categories


Authors

Anarkistiprinsessa ja campin puoli valtakuntaa

Elämä Normalian valtakunnassa Kummolaisen makkarasuvun kruununperijänä on tylsää ja tarkoituksetonta. Elo koostuu lähinnä oikeanlaisista hiuksista ja asennoista. Kummolaisen suvun itsekruunatut aristokraatit vertautuvat nykypäivän uusrikkaisiin, joiden maailmassa status on sitä, miltä se muiden silmissä näyttää. Jäykkäeleinen ja etäinen kuningataräiti tornissaan edustaa roiman luokkanousun lopputulemaa ja osaansa nurkuva lakeija puolestaan eliittiä kannattelevaa työväkeä. Molempien tehtävä on valmistaa Anarkistiprinsessaa uudeksi Normalian esikuvaksi.

Anarkistiprinsessa ei koe tarjottua osaa omakseen. Tukea kapinalle löytyy kellariin muuttaneelta isältä, joka Turun murteineen ja kaljapulloineen edustaa eliittiä kohtaan viharakkautta potevaa rahvasta. Mahtailevan Prinssi Dorianin saavuttua hoviin kosiomatkalle ottaa Anarkistiprinsessa kohtalonsa omiin käsiinsä. Alkaa matka, jonka päämäärä on kaikessa yksinkertaisuudessaan vaikea saavuttaa: paikka, jossa saa olla oma itsensä ilman ulkopuolelta saneltuja sääntöjä.

Etsinnän tuoksinassa Anarkistiprinsessa ja Pasifistiprinssiksi julistautuva Dorian kohtaavat Normalian laitamilla lymyileviä butseja, joiden B-koodiin sisältyvät asetukset tekevät olemisesta lähestulkoon yhtä kankeaa kuin hovissa. Kaiken aikaa etsintöjä sekoittaa kummallisen häilyväinen Muu, joka viekoittelee Anarkistiprinsessaa pysyvien määritelmien ja totuuksien tuolle puolen. 

Perinteisiin prinsessasatuihin pohjaava emansipaatiotarina taipuu Selinin käsissä camp-henkiseksi stereotypioilla ilotteluksi. Osansa ilottelusta saavat niin normien kangistama (hetero)eliitti kuin omat säännöstönsä luoneet seksuaalivähemmistöt. Näytelmän stereotyypit ovat paikoin niin räikeitä, että ne muuntuvat stereotypioiden stereotypioiksi. Sellaisina ne herättävät kysymyksen siitä, mitä tarkalleen ottaen parodioidaan ja miksi. Camp-estetiikkaan olennaisesti kuuluva mauttomuus ja yliampuvuus ilmentävät itseään erinomaisesti juuri Suurbutsin (Jessica Koskiranta) ja Apubutsin (Anni Kangas) karikatyyrimaisissa hahmoissa. Seksuaalivähemmistöjen kuvaus on niin moneen kertaan kierrätettyä, että on vaikea sanoa onko kyse enää edes campista vai pelkästä kulttuurisesta roskasta. Ironian kärki näyttääkin osoittavan useampaan suuntaan. 

Rankasta stereotyypittelystä huolimatta Anarkistiprinsessan pääteemoja käsitellään etsimisen ja löytämisen kautta. Valmiiksi älyllistettyjen vastausten ohelle olisi kaivannut enemmän kokemuksellisuutta ja selittämistä kaihtavaa visuaalisuutta.

Näyttelijäntyö on kaiken kaikkiaan varmaa ja merkillepantavan hyvin artikuloitua. Minna-Reetta Kuusinen on Anarkistiprinsessan roolissa yhtäaikaa ärsyttävän ja ihastuttavan kirkaskatseinen, eli todellinen teini. Antti Merton tulkinta eksentrisen läsnäolevasta Prinssi Dorianista täyttää koko lavan ja vähän katsomoakin. Niko Rannan tupsuhäntäinen Muu muistuttaa kujeilevuudessaan keiju Puckia ja tuo lavalle henkäyksen Kesäyön unelman outoutta.

 

Anarkistiprinsessa. Ensi-ilta Tukkateatterissa 25.2.2017. Käsikirjoitus ja ohjaus Tristan Selin,

apulaisohjaus Katri Hyötyläinen. Puvustus Mikko Snellman, lavastus Marko Itkonen ja

valosuunnittelu Lauri Hietala. Rooleissa Minna-Reetta Kuusinen, Antti Merto, Anni Kangas, Katri

Hyötyläinen, Niko Ranta, Kalle Kause ja Jessica Koskiranta.

Chick lit on sekä että

Katso ihmistä