Köyhä, naimaton ja hullu

Hulluuden käsite ja mielen sairauksien määrittäminen on muuttunut historian aikana lukuisia kertoja. Itse asiassa ne ovat olleet alati liikkeessä ja vaihdelleet vuosi-, maa- ja jopa paikkakuntakohtaisesti. Useat mielisairauksien historiaa tutkineet ovat sitä mieltä, että hulluus on ennen kaikkea sosiaalinen ilmiö. Yhden näkökulman aiheeseen tuo Katja Kallion tuore romaani Yön kantaja.

Katja Kallio (s. 1968) teki läpimurtonsa jo esikoisromaanillaan Kuutamolla (2000), joka käsitteli ihmissuhdesotkua kalliolaisittain. Edellisen teoksensa Säkenöivät hetket (2013) myötä Kallio siirtyi keveästä ihmissuhde- ja kaupunkilaiskirjallisuudesta historiallisiin ja sosiaalis-yhteiskunnallisiin aiheisiin ja teemoihin. Romaani sijoittui 1900-luvun alkuvuosikymmenien Hankoon ja käsitteli äitien ja tyttärien välisiä suhteita.

Vastikään ilmestynyt Yön kantaja kurottaa hieman kauemmas historiaan ja sukeltaa 1800–1900-luvun vaihteeseen. Se laajenee käsittelemään naiseutta aiempia teoksia laajemmin. Romaanin keskushahmona on villi, määrätietoinen ja kovatahtoinen Amanda. Hän juo, elää irtolaisena, pakoilee virkavaltaa ja haaveilee suurkaupungeista sekä luistelusta joella. Aamuisin edellisenä iltana juotu viini jomottaa päätä, ja kun rahat loppuvat, täytyy toivoa, että törmää sopivan anteliaaseen herrasmieheen. Kunhan ei raskaaksi tulisi.

Yön kantaja kuvaa 1800-luvun suomalaisen irtolaisen elämää naisnäkökulmasta. Arki on melko repaleista ja köyhää, ja kuritushuoneelle joutuminen on Amandalle ennemmin harmistuksen kohde kuin kauhua herättävä ajatus. Kuritushuoneelta kun pääsee aina keinolla tai toisella pois. Toista on sitten, kun Amanda leimataan parantumattomasti sairaaksi ja lähetetään parantolaan, josta ei pääsekään elävänä pois.

 

Kapeiden normien tuolla puolen

Vuonna 2006 Jutta Ahlbeck-Rehn julkaisi väitöskirjansa Seilin saaren naismielisairaalan historiasta. Vuodesta 1889 lähtien Seilissä ei ollut kuin naispotilaita, mutta sitä ennen siellä hoidettiin muun muassa spitaalisia ja ”hourupäitä” vuosisatojen ajan.

Amanda kirjataan Seilin naismielisairaalaan 26-vuotiaana vuonna 1891. Päähenkilölle on vahva pohja todellisuudessa, ja hän on näkyvästi esillä Ahlbeck-Rehnin väitöstutkimuksessa. Samannimisen naisen kerrotaan matkustaneen kuumailmapallolla Pariisiin ja Hampuriin, tehneen pikkurikoksia, olleen prostituoituna ja päätyneen lopulta ”hourulaan”.

Moni muukin fakta Kallion teoksessa näyttää pitävän paikkansa: Henkilökunta ei ole kouluttautunutta, ja hoitajien vaihtuvuus on suuri. Lääkintähenkilökuntaa saarella käy harvoin. Ahlbeck-Rehnin tutkimuksessa käytetyn lähdemateriaalin joukossa on potilaiden kirjoittamia, sensuroituja kirjeitä, joissa hoitajat näyttäytyvät usein väkivaltaisina ja raakalaismaisina. Avunpyyntöjä poispääsyyn oli useita, samoin karkausyrityksiä.

Kallion romaanissa hoitajien voimakeinot ja käytös potilaita kohtaan on hoitajakohtaista, ei suinkaan automaatio. Romaani ei kauhistele potilaiden oloja, vaan kiinnittää huomion ennen kaikkea yksilöiden tarinoihin ja ajan armottomuuteen, sekä siihen, kuinka tällaisissa olosuhteissa on mahdollista tulla toimeen. Kenties kaikkein traagisinta ja ahdistavinta on juuri vaihtoehdottomuus ja vääjäämättömyys. Hyvällä säällä Turun valot vilkkuvat horisontissa, jos kiipeää korkealle. Kuitenkin tieto siitä, ettei saarelta elämänsä aikana enää pääse pois, tukahduttaa ja nujertaa psyykkisesti: ”Miten läheltä se oli kulkenut hänen ohitseen. Oikea elämä.” (s. 341)

Saarelle joutui mielisairauksista kärsivien lisäksi huonolla tuurilla. Tutkija Petteri Pietikäinen toteaa hulluuden historiaa käsittelevässä teoksessaan, että mm. jouppous, dementia, huonoluonteisuus, kuppatautisuus sekä kehitysvammaisuus voitiin katsoa merkiksi heikkomielisyydestä, joka johti laitoshoitoon. Usein omaiset passittivat potilaan sairaalaan. Joskus myös köyhät irtolaiset, jotka eivät mahtuneet köyhäintaloon, saatettiin lähettää mielisairaalaan.

Ahlbeck-Rehnin väitöskirja osoittaa, että naiset saivat hullun paperit miehiä herkemmin, ja naimattomat naiset useammin kuin naimisissa olevat. Tämä kertoo ennen kaikkea naisten kapeasta sosiaalisesta liikkumatilasta yhteiskunnassa: Ahlbeck-Rehnin väitösteoksesta käy ilmi, että moraalittomuus ja riettaus olivat usein syynä juuri Seiliin joutumiselle. Naisten kohtalo oli välillä kiinni täysin heistä riippumattomista asioista, kuten siitä, joutuiko raiskatuksi vai ei, kuten Kallion romaanissa Pikku-Gretan kohdalla. Seilissä työskentelevä nuori keittäjä Serafina toteaakin osuvasti: ”ei sellaista naista ole olemassakaan. Hyvää naista. Ei sellaista naista olekaan joka ihan oikeasti kelpaisi, ja jota arvostettaisiin. Ei vaikka nainen olisi ihan millainen tahansa.” (s. 374)

Ranskalaisen kuumailmapallolentäjän Duplessiksin hahmo ja hänen eriskummallinen käytöksensä tuo mielenkiintoisen vastinparin Amandan äkkiväärälle temperamentille. Kaksikko kulkee maasta toiseen yhdessä ja toteuttaa unelmiaan. Kaksi eri kohtaloa nousevat kuvaamaan, miten eri lähtökohdista miehet ja naiset yhteiskunnassa ponnistavat. Duplessis kärsii selkeästi masennuksesta, ja hänen toimettomuutensa ja passiivisuutensa olisi naisen kohdalla Seiliin vievä peruste. Duplessis ei kuitenkaan Seiliin päädy, vaan Amanda.

 

Ei enää ihminenkään

Oli Seiliin päätymisen syy sitten mikä tahansa, sairaalassa naisten henkilökohtainen historia ja persoona pyyhitään olemattomiin. Kukaan ei ole kiinnostunut henkilön taustasta, koska saarella heidät on revitty irti entisestä elämästään. On uusien sääntöjen aika. Aateliset lakkaavat olemasta aatelisia, äidit äitejä, siskot siskoja ja naiset lakkaavat olemasta naisia.

"Saavat naiset sentään polttaa täällä tupakkaa”, sanoi Amanda.

Josefina sanoi: ”No mehän ei oikeastaan olla naisia.”

Vesi loiskahti ämpärin reunan yli ja kasteli Amandan hameenhelman.

”Ai”, hän sanoi. ”Mitäs te sitten olette?”

Josefina mietti hetken.

”Potilaita vissiin sitten vaan”, hän sanoi.” (s. 168)

Kun identiteetti kumitetaan, ihmiset lakkaavat pahimmassa tapauksessa olemasta ihmisiä ensinkään. Sairaan ihmisen katsottiin vajoavan epäinhimilliselle tasolle. Pietikäisen mukaan haitallinen tapa on vuosisatoja, jopa tuhansia, vanha. Potilaiden puhetta ja tekemisiä saatettiin tämän myötä pitää hoitohenkilökunnan toimesta sairauden oireiluna, ”mielettömänä puheena vailla kytköstä reaalimaailmaan” (Pietikäinen 2013, 179). Usein tällaisella etäännytyksellä puolusteltiin myös potilaiden väkivaltaista käsittelyä.

Myös tähän inhimillisyyden riistoon Amandan toiveet poispääsystä törmäävät: mitä ikinä hän tekeekään, se on vain ”hullun päähänpisto”. Potilaan leima ja saareen joutuminen ovat Amandalle elinikäisiä stigmoja, jotka seuraavat kaikkialle. Elämä muuttuu päivä ja hetki kerrallaan kuljettavaksi taakaksi. Seili nujertaa mielenterveyden niiltäkin, joilla se vielä saareen tullessa oli.

Yön kantaja tarkastelee mielenkiintoisella tavalla normeihin mahtumattomien ihmisten, ja ennen kaikkea naisten, mahdollisuuksia 1800–1900-luvun Suomessa. Ennen kaikkea romaani kuvaa yhden naishahmon sopeutumisen vastaisen taistelun lisäksi yhteiskunnan sosiaalista ja sukupuolittunutta liikkumatilaa. ”Seili ei ollut saanut nimeään hylkeistä eikä sieluista, vaan muinaisesta rajaa tarkoittavasta sanasta. Rajaa minkä välillä? Terveyden ja hulluuden? Elämän ja kuoleman? Ihmisen ja epäihmisen?” (s. 373) Kysymykset ihmisyyden ja epäihmisyyden rajoista ovat monella tasolla ajankohtaisia myös nykypäivänä.

 

Kirjallisuutta:

Ahlbeck-Rehn, Jutta 2006, Diagnostisering och disciplinering: Medicinsk diskurs och kvinnligt vansinne på Själö hospital 1889-1944. Åbo: Åbo Akademis Förlag.

(Väitöskirja Doriassa: http://www.doria.fi/handle/10024/4156)

Pietikäinen, Petteri 2013, Hulluuden historia. Helsinki: Gaudeamus.

Perinteen rikkaus ja taakka

Yksinpuhelu