Yksinpuhelu

OLEN

ollut poissa kotoa viimeisen vuoden sisällä lähes puoli vuotta. Vaikka on hyvä että töitä piisaa, alan olla aika väsynyt reissun päällä olemiseen. Olen onnellinen kotona Inarissa, ja toivon että voin tulevaisuudessa tehdä työtäni yhä enemmän täällä.

 

MINUA INSPIROI

eläminen syrjässä, luonnon keskellä. On raskas ajatus, että mettään pitäisi lähtemällä lähteä. Inspiraatio vaatii myös aikaa. Jos juoksee tukka putkella koko ajan, joutuu ideoita kaivamaan väsyneestä päästä. Kun ottaa rennommin, ne alkavat tulla itsestään.

 

TEATTERI MERKITSEE MINULLE

rauhan tyyssijaa. Ihmisten kokoontuminen kokemaan samaa asiaa jopa tuntien ajaksi ilman, että puhelimeen kilahtelee viestejä tai täytyy koko ajan olla jotain mieltä, se on tämän päivän tulistelukulttuuria. 

 

VIIMEISIN ESITYKSENI KÄSITTELEE

kulkemista elämäntapana. Jotteeh (suomeksi kulkijat) on saanut inspiraationsa saamelaisten vuotuismuutosta, ja sen ensi-ilta oli lumesta rakennetussa Revontuliteatterissa Inarin Skábmagovat-festivaalilla. Kulkemisessa en arvosta vauhtia, vaan hiljaista etenemistä, luonnon merkkien lukemista ja nöyryyttä. Kulkeminen on vastapainoa nykyajan kontrollille ja aikatauluttamiselle, matkalla kun tulee aina yllätyksiä ja luonto pakottaa jatkuvaan improvisointiin.

 

ESITYKSESSÄ MINULLE ON TÄRKEÄÄ

tehdä tanssitaidetta, joka yhdistyy saamelaiskulttuuriin. Aluksi se pelotti, esikuvia kun ei ole. Jännitti, voiko näitä kahta maailmaa edes yhdistää taideteoksen keinoin, ja etenkin jännitti, miten inarilainen yleisö vastaanottaa nykytanssiteoksen. Mutta katsomo olikin ääriään myöten täynnä. Kun teoksessa tuli kohta, jossa valot himmenivät, sekä me tanssijat että yleisö katsoimme ylös kirkkaana levittyvälle tähtitaivaalle. Se oli juuri sitä luonnon sanelemaa improvisointia. En unohda sitä koskaan.

 

TÄLLÄ HETKELLÄ LUEN

Pertti Lassilan hienoa kirjaa Ihmisten asiat. Inhoan ”ojassa tanssahtelevat maitohorsmat” -tyyliä. Jos luen lauseen ”viattoman valkoisesta lumesta”, kirja menee kiinni. Ehkä tämä liittyy luonteeni suoruuteen.

 

MINUUN ON TEHNYT VAIKUTUKSEN

Katja Gauriloffin dokumenttielokuva Kuun metsän Kaisa. Gauriloffin teos on niin kaunis ja väkevä! Vaikutun siitä, kun taiteentekijä uskaltaa työssään näyttää jotain kaunista olematta ironinen tai ilkeä. Se ei ole nyt kovin trendikästä. Kuun metsän Kaisan unitarinoissa on paljon tuttua, ne ovat samaan aikaan julmia ja taianomaisia, ja jäävät soimaan mielessä.

 

HALUAISIN

joskus palata ajassa taaksepäin hetkeen, jossa en silloin keksinyt mitään sanottavaa. Kuten Suomen Kulttuurirahaston vuosijuhlaan, jossa eräs pianotaiteilija kommentoi ylläni ollutta saamenpukua kysymällä järkyttyneellä äänellä ”mitä helvettiä sulla on päällä”. Olen pyöritellyt tätä nyt monen ystävän ja kollegan kanssa, ja meillä olisi liuta hyviä vastauksia. Voisin heittää hänelle jotain nasevaa, mutta silloin sain vaan sanottua: ”Saamenpuku.”

 

SEURAAVAKSI AION

jatkaa valitsemallani tiellä. Tanssitaiteilu Ylä-Lapissa on yksinäistä ja välillä epäkiitollistakin työtä, siitä on romantiikka kaukana. Sanonkin aina, että tanssitaiteilija Inarissa on kuin poromies Helsingissä: mitään rakenteita ei ole, eikä kukaan oikein ymmärrä mitä olet tekemässä. Mutta ihmiset tarvitsevat taidetta riippumatta siitä, missä he ovat. Tanssi on sanaton kieli, jota kaikki ymmärtävät. Se on minulle rakkain ilmaisun muoto ja siksi haluan tuoda tanssia mahdollisimman monen nähtäväksi ja koettavaksi. Eihän sillä ole mitään väliä, onko ihminen Inarissa vai Helsingissä, samanlaisia me kaikki lopulta olemme. Kuulen usein vähäteltävän syrjäseudulla asuvia, heidän älykkyyttään tai kykyään vastaanottaa taidetta: ”mitä ne lapinukot tanssista ymmärtää”. Se on surullista ja kertoo eniten sanojastaan. Taide on ollut olemassa kauan ennen prameita teatterisaleja. Se on ihmiskunnan kantava voima, joka kuuluu kaikille.

 

TERVEISET

kaikille ihmisille: muistakaa levätä. Lepo on tärkeää.

Köyhä, naimaton ja hullu

Ideologian anatomia