Synteesiä etsimässä

Tanssiteatteri MD:n Secunda Prattica on Tampereen teatterisyksyn kiinnostavimpia uutuuksia. Kyseessä on kolmen tekijän yhteisteos; ohjauksesta ja koreografiasta vastaa Mari Rosendahl, sävellyksestä Jussi-Pekka Nuto sekä visualisoinnista Stefan Lindfors. Tästä yhteentörmäyksestä luulisi syntyvän jotakin kokemisen arvoista – ja kyllä syntyykin, vaikkei törmäyksen vaikutelmaa voi täysin sivuuttaa. Kiistattoman lahjakkaiden tekijöiden yhteisteos on jo sellaisenaan merkillepantava, eikä esitystä voi moittia ideoiden puutteesta.

Teoksen nimi Secunda Prattica viittaa ilmaukseen “seconda prattica”, joka tarkoittaa pelkistettyä barokkityyliä erotuksena renessanssin polyfoniasta (”prima prattica”). Tähän tyylikausien murrokseen ajoitetaan myös oopperan synty. Sanalla ”secunda” taas on monia merkityksiä; ensimmäinen mielleyhtymä on sekunda, jokin toisarvoinen, ellei suorastaan roska. Nimen sanaleikki näyttäytyy arvoituksena, joka ei aivan yksiselitteisesti aukea. Kyse on “taidematkasta”, oopperataiteen ”noususta ja tuhosta” ja samalla matkasta sen historiaan. Tämä tausta-ajatus perustelee esityksessä kuultavat lauluosuudet, mutta muutoin teoksen pääteema ei oikein missään vaiheessa kiteydy.

Secunda Prattica esitellään ”kolminäytöksiseksi partituuriksi viidelle tanssijalle ja yhdelle höönteiselle”. ”Kolminäytöksinen” viittaa oopperaan, mutta osien nimeäminen italialaisilla musiikkitermeillä tai niitä mukailevilla ilmauksilla taas pikemminkin instrumentaaliteokseen. Secunda Prattican suhde kantavaan ideaansa on sen verran löyhä, että tällaisissa valinnoissa kaipaisi johdonmukaisuutta. Esityksen lopussa kuultavan Caro nome -aarian (Verdin Rigoletto) lisäksi tunnistan eräässä musiikkiosuudessa yhtäläisyyksiä Puccinin La Bohèmen Musettan teemaan. Muita lainoja oopperamusiikista en varmuudella onnistunut löytämään. Yhdessä vaiheessa eksytään myös sinänsä vaikuttaviin itämaisiin tunnelmiin, joiden yhteyttä oopperan tarinaan en ymmärrä.

Jussi-Pekka Nuton omasta musiikista löytyy voimaa ja ilmeikkyyttä, etenkin alun hypnoottisessa jaksossa, mutta olisin kaivannut joko enemmän ja selkeämpiä viittauksia oopperan kaanoniin tai vaihtoehtoisesti rohkeampaa ja kirkkaampaa linjaa alkuperäismusiikissa. Muun musiikin käyttö herpaannuttaa muutoin persoonallista otetta. Ongelma ei ole musiikin laadussa, vaan teoksen kokonaisuuteen liittyvässä käsitteellisessä ja temaattisessa ajattelussa. Muotoseikkoja ei kannata korostaa, jos niitä ei aiota noudattaa.

Perinteisen esitysdramaturgian kannalta Secunda Prattican alku ei ole tehokas, vaan pikemminkin epäalku. Itseäni tämä pikkuhiljaa liikkeelle lähtevä, esitykseksi liukuva virittely ja verryttely kuitenkin miellytti. Mari Rosendahlin liikekielessä on monenlaista ainesta, joten esitys ei missään vaiheessa käy tylsäksi. Koreografiassa näkyy mukavasti rakennetta, jota olisin toivonut vielä hieman lisää: vuorottelevia sooloja, duettoja ja ryhmäosuuksia. Tanssista voi tunnistaa myös kohtuullisessa määrin Rosendahlin ja MD:n ns. peruskauraa; esitystä katsellessa saattaa tajuta nähneensä samoja sivuliukuja (”slideja”) ja muita liikkeitä jopa samojen tanssijoiden tekeminä useasti ennenkin. Tässä ei tarvitse nähdä ongelmaa; on tarpeetonta vaatia ainaista uudistumista. On lopulta suhteellista, mikä on itsensä toistamista ja mikä omaa tyyliä.

Lähityöskentely on kauttaaltaan kiinnostavaa. Huomio kiinnittyy etenkin kahteen duettoon; toinen kahden miehen ja toinen miehen ja naisen välillä. Vaikutelma näissä on kiinnostavan epäeroottinen; ilmeisiä homo- tai muita parisuhdetulkintoja ei tarvita. Näen vain ihmisten välistä läheisyyttä, jossa on erilaisia sävyjä. Myös ensi-illassa esiintyneen Joel Alalantelan ja Anniina Kumpuniemen vuorottelu samassa tehtävässä korostaa tätä raikasta vapautumista sukupuolirooleista.

Sätkivät liikkeet sekä valkeat asut kauluksineen tuottavat yhdessä mielleyhtymiä niin barokin hovimiljööstä kuin mielisairaalastakin. Taitavat tanssijat ovat suurimman osan aikaa tehtäviensä tasalla. Ensi-illassa tosin oli yksi törmäykseltä näyttävä ja muutama muukin läheltä piti -tilanne. Samuli Roininen työskentelee tutun takuuvarmasti. Elina Jakowlevalla puolestaan on poikkeuksellisen vaikuttava näyttämöolemus. Alkupuolen unisono-osuuksissa Jakowleva näyttää olevan tekniseltä osaamiseltaankin, esimerkiksi liikelaajuudessa, hieman kanssatanssijoidensa yläpuolella. Etenkin Jakowlevan ja Ville Oinosen duetto oli illan parasta antia.

Suvi Eloranta laulaa ja tanssii hyvin, mutta toisaalta hän ei pääse ehkä kummassakaan osa-alueessa näyttämään aivan parasta osaamistaan.  Oopperadiskurssin vaatimukset sekä etenkin näin paljas laulaminen ovat armottomia. Ei ole myöskään Elorannan vika, että itämaisen jakson nauhamusiikin ja live-laulun välinen tasapaino ei ole aivan kohdillaan, vaan saa hänen äänensä kuulostamaan hieman terävältä ”prosessoidun” musiikin päällä. Lauluosuudet jäävät ikään kuin miellyttäväksi kuriositeetiksi, jolla ei ole riittävää painoarvoa taiteellisessa kokonaisuudessa.

Secunda Prattican voi päätekijöiden kautta jakaa karkeasti kolmeen elementtiin: musiikkiin, tanssiin sekä muuhun visuaalisuuteen. Näiden suhde toisiinsa ei täysin hahmotu. Välillä esitys töksähtää pahan kerran, kun tanssijat eivät reagoi musiikin vaihdoksiin. Jo puvustus ja oheismateriaali selvästi osoittavat, että pyrkimystä yhtenäisyyteen löytyy, mutta rönsyilevät, päällekkäiset ideat estävät todellisen synteesin synnyn. Tanssiteoksiahan ei tunnetusti tarvitse “ymmärtää” narratiivisessa tai ehkä temaattisessakaan mielessä, mutta muodostuu ongelmaksi, mikäli teokseen tarjotaan “väärää” lukutapaa.

Secunda Pratticassa on silti katsojalle paljon nähtävää ja koettavaa. Itse näin muun muassa erilaisia etäisyyden sekä mielentilojen kuvauksia. Värien ja tunnelmien vaihtelut toimivat kauniisti. Höönteisen rooli on kiinnostava, mutta jää keskeneräiseksi. Näyttää siltä, että esitystä työstettäessä on ennakkoluulottomasti tartuttu moniin ideoihin, joista toiset toimivat paremmin kuin toiset. Varjokuvat tanssijoista on sinänsä hyvä ajatus. Perusvalaistus oli kuitenkin lähes koko ajan liian pimeä tai tanssijoiden kannattelemat valot liian huojuvia; vain ohimenevinä hetkinä näkyi selkeästi sekä tanssija että varjo.

Esityksen lopussa hyönteinen kohoaa valjaissa ilmaan. Tämän voi halutessaan tulkita oopperan ”nousuna”. Toisaalta kyseessä voi olla myös antikliimaksi, oopperan ”kuolema” viihteellistymisen muodossa. Lentokohtaus tuntuu tietyllä tavalla kuluneelta tai jopa ironialta; niin vahva on mielleyhtymä moniin pop-tähtiin sekä etenkin crossover-sopraano Sarah Brightmaniin laulamassa aarioita yläilmoissa. Hyönteisen lentona, ilman laulua, kohtaus olisi helpompi nähdä toisin. Populaarikulttuurin kiistattomasta vaikutuksesta taiteen tulkintoihin on hyvä olla tietoinen.

Jollakin tapaa Secunda Prattica on hieman vähemmän kuin osiensa summa. Yhteistyö ei lopputuloksen perusteella näytä olleen aivan saumatonta; ikään kuin olisi jouduttu tekemään vääränlaisia kompromisseja. Teos tarjoaa monia vaikuttavia hetkiä, joiden välille ei oikein löydy yhteistä nimittäjää. Esitys lähtee kyllä uljaaseen lentoon, muttei oikein tiedä, minne se lentäisi.

Ehkä silti suurimmaksi mysteeriksi jää, mikä Stefan Lindforsin rooli kokonaisuuden visuaalisena vastaavana lopulta on ollut? Lindfors mainitaan toisena puvustajana, mutta esimerkiksi teoksesssa varsin keskeisestä valosuunnittelusta vastaa Sari Mayer. Näin käsiohjelmatietojen varassa kirjoittavana saatan hyvinkin olla väärässä, mutta mieleen nousee väistämättä ajatus, josko Lindforsin suurin anti teokselle on sittenkin ollut hänen nimensä.

Yhteinen Läskimme

Katsojaa vapauttamassa