Chick lit on sekä että

Bussissa huomasin piilottelevani kirjaa muilta matkustajilta. Kirjaston lainaustiskillä kirjapinot nolottivat. Teki mieli selitellä, että luen näitä vain tutkimusta varten, en oikeasti.

Oli kurjaa saada itsensä kiinni häpeilystä. Toisaalta se ei noussut tyhjästä; eräs kaverini puhkesi nauruun kun mainitsin graduni aiheen. Reaktio heijastelee tapaa, jolla kirjallisuudenlajeja arvotetaan.

Chick lit on naisten naisille kirjoittamaa viihdekirjallisuutta, jossa kuvataan urbaaneja sinkkunaisia etsimässä rakkautta ja tasapainottelemassa uran ja ihmissuhteiden välillä. Chick lit kuvaa tyypillisesti naisten välistä lujaa ystävyyttä, aktiivista seksielämää sekä nykynaiselta vaadittavia loputtomia ulkonäköponnisteluja.

Chick litin lähtölaukaus oli Helen Fieldingin vuonna 1996 ilmestynyt Bridget Jones’s Diary. Se on niin sanottu paradigmaattinen arkkiteksti, joka pitkälti määritteli genren ominaispiirteet. Bridgetin jalanjäljissä kulkevat chick lit -sankarit ovat saavuttaneet huimia lukijamääriä ja huomattavaa kaupallista menestystä. Genre on synnyttänyt kokonaisen chick culture -nimellä tunnetun ilmiön, joka näkyy elokuvissa, tv-sarjoissa, aikakauslehdissä ja somessa. Suosion seurausta ovat chick litin lukuisat alalajit – esimerkiksi mum lit, bride lit, hen lit, chick lit jr., church lit, lad lit, gossip lit ja paranormal chick lit. Angloamerikkalaista genreä on versioitu ympäri maailman, latinalaisamerikkalaisesta chica litistä unkarilaiseen szingliregényyn ja intialaisesta ladki-litistä afroamerikkalaiseen sistah litiin.

Räikeitä piirroshahmoja ja vaaleanpunaisia kirjasimia, korkokenkiä, käsilaukkuja ja cocktail-laseja – chick lit -teokset tunnistaa jo kannen perusteella. Geneerinen kansitaide tehostaa markkinointia mutta häivyttää sen tosiseikan, että chick lit on kaikkea muuta kuin kaavamainen viihdekirjallisuuden laji. Chick litiksi määritellään jos jonkinlaisia teoksia, joita ei yhdistä mikään tietty toistuva juoniaines tai hahmogalleria.

Heterogeenisyys kävi selväksi, kun kahlasin läpi kymmeniä chick lit -romaaneja. Niihin mahtui manhattanilaisia miljardööriteinejä ja klaukkalalaisia työttömiä, suuria romansseja ja jännittäviä rikosmysteerejä, koskettavia kasvutarinoita ja typerryttäviä laihdutuskertomuksia. Välillä tuntui, ettei lajin määrittely ja rajaaminen ole mielekästä tai edes mahdollista. Ja kun kaverit kyselivät, tykkäänkö ”niistä kirjoista oikeesti”, oli genren kirjavuuden vuoksi mahdotonta antaa yksioikoista vastausta.

Tutkijat ovat ehdottaneet chick litin yhteiseksi määrittäjäksi naisnäkökulmaa ja eräitä tyylillisiä seikkoja: humoristista minäkertojaa, kerronnan arkista sävyä ja kerrontaa pilkkovia tekstielementtejä, kuten listoja ja viestejä. Selkeimmältä yhdistäjältä tuntuu kuitenkin se tapa, jolla romaanien hahmot erottuvat vanhemman viihdekirjallisuuden naishahmoista. Vaikka chick lit -sankarit ovat monenkirjava joukko, ovat kaikki heistä itsenäisempiä ja aktiivisempia toimijoita kuin perinteisen romanttisen viihteen neidot, ja toisaalta inhimillisempiä ja samastuttavampia kuin 1980-luvun glamourromaanien kovat uranaiset.

On häkellyttävää, kuinka paljon chick lit on saanut osakseen välinpitämättömyyttä, ylenkatsetta ja suoranaista raivoa. Chick litiin on kohdistunut hyvin vähän akateemista kiinnostusta, ja sekin vähä on tehty sukupuolentutkimuksen eikä juuri koskaan kirjallisuudentutkimuksen alalla. Kriitikot ovat torjuneet chick litin harvinaisella yksimielisyydellä. Kuvaavan esimerkin tarjoaa Nobel-kirjailija Doris Lessing. Hän soimasi BBC:n keskusteluohjelmassa chick litiä kaupallisista syistä tuotetuksi ja välittömästi unholaan painuvaksi roskaksi ja harmitteli:

”It would be better, perhaps, if they wrote books about their lives as they really saw them and not these helpless girls, drunken, worrying about their weight and so on.”

Suomalaisten asenteista puolestaan kertoo tapa, jolla Helsingin Sanomissa arvioitiin Riikka Pulkkisen chick lit -romaania Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2014). Kriitikko varoo genremääreitä ja kuvailee arvostettuja, korkeakirjallisuudeksi miellettyjä romaaneja kirjoittaneen Pulkkisen tehneen ”kuperkeikan komedian puolelle” ja ”heittäytyneen täysillä kepeyteen”. Arviossa ei mainitakaan chick litiä, vaikka Pulkkinen on itsekin ilmoittanut kirjoittaneensa chick lit -romaanin.

Vielä 2000-luvulla suomalaiset kriitikot ja kustantajat pitivät suomalaista chick litiä mahdottomuutena – kepeän sinkkuelämän ja huikentelevan kulutuksen kuvaus ei olisi Suomeen sijoitettuna uskottavaa eikä saisi lukijoita. Silti 2010-luvulla on kuin onkin julkaistu yhä enemmän angloamerikkalaista esikuvaansa muistuttavaa suomalaista chick litiä.

Suomalaista makua tutkinut sosiologi Semi Purhonen on havainnut, että Suomessa kaikilla on käsitys siitä, mikä on hienoa luettavaa ja millaisen kirjallisuuden lukemista on syytä häpeillä. Havainnollisena esimerkkinä voi käyttää listoja, joita presidenttiehdokkaat laativat suosikkikirjoistaan vuoden 2012 vaalien alla: Hotakaista ja Westöä, Vonnegutia ja Calvinoa, Kiveä ja Linnaa, Dostojevskia ja Hugoa, eikä tietenkään naisille suunnattua viihdekirjallisuutta.

Toisaalta presidenttiehdokkaiden listoilta löytyy montakin dekkaria. Rikoskirjallisuus on saanut myös paljon enemmän akateemista huomiota kuin romanttinen viihdekirjallisuus. Populaarikirjallinen status ei siis riitä selittämään chick litiin kohdistuvaa väheksyntää. Selittävä tekijä on sukupuoli: rikoskirjallisuus mielletään miehiseksi viihteeksi, kun taas chick lit on poikkeuksetta naisten kirjoittamaa ja naisille suunnattua kirjallisuutta.

Chick litin parjaaminen asettuu ”naiskirjallisuuden” trivialisoinnin vuosisataiseen perinteeseen. Chick litin juuret ulottuvat 1980-luvun glamourkirjallisuudesta 1970-luvun feminististen bestsellereiden ja harlekiiniromantiikan kautta aina austenilaiseen taparomaaniin. Myös nämä edeltäjät herättivät omana aikanaan paheksuntaa, väheksyntää ja moralisoivaa huolta. Chick litiin 2000-luvulla kohdistunut jyrkkä kritiikki muistuttaa argumenteiltaan ja retoriikaltaan usein häkellyttävästi sitä polemiikkia, jonka naisten kirjallinen toiminta ja romaanilajin synty saivat aikaan 1700-luvulla. Tuntuu tärkeältä tiedostaa, että bussissa chick lit -teos sylissä tuntemani häpeä on tämän johdonmukaisen trivialisoinnin tulos ja pyrkimys.

Chick litiä paheksuvat myös tahot, jotka syyttävät sitä patriarkaalisten rakenteiden pönkittämisestä. Suurin osa chick litiin kohdistuvasta tutkimuksesta keskittyy vääntämään kättä siitä, ovatko romaanit feministisiä, postfeministisiä vai antifeministisiä. Chick lit on liitetty osaksi feministisen liikkeen kohtaamaa takaiskua (backlash). Sen on tulkittu toisintavan naista alistavia heteronormatiivisia valtarakenteita esittämällä oikean miehen löytämisen nuoren naisen elämäntehtävänä ja hehkuttamalla kritiikittömästi loputonta laihduttamista, karvanpoistoa, ehostautumista ja kuluttamista. Toisaalta samoja romaaneja on luettu uudenlaisena feministisenä viihdekirjallisuutena, joka hylkää perinteisen romanttisen viihteen kaavan ja kuvaa itsenäisen, urallaan kunnianhimoisen ja sitoumuksettomasta seksistä nauttivan sinkkunaisen omaehtoista elämää ja kasvua.

Näiden kahden vastakkaisen tulkinnan välinen akateeminen köydenveto ei ehkä ole hedelmällisin tapa tarkastella genreä. Tutkijat ovat sitoutuneet niin visusti omiin tulkintoihinsa, että tuntuvat saman romaanin äärellä lukevan aivan eri teoksia. Kun yritetään tavoittaa lopullinen totuus genren emansipatorisesta roolista, saatetaan sivuuttaa jotain olennaista: chick lit on postmodernia populaarikirjallisuutta ja häilyvyys sen keskeinen ominaispiirre. Uskon, että chick litin sekä-että- luonteesta voi saada otteen, kun kiinnittää huomionsa ironiaan.

Ironia mainitaan usein chick litin keskeisenä lajipiirteenä, joka erottaa sen muusta naisille suunnatusta viihdekirjallisuudesta. Ironian kärki kohdistuu moneen suuntaan: Hahmot viljelevät itseironiaa ja nauravat rivien väleissä itselleen. Romaanien yliampuvat yksityiskohdat ja karikatyyrimaiset henkilöhahmot ivailevat kulttuuri-ilmiöiden ja ihmisryhmien kustannuksella ja luovat teoksiin satiiria. Vyöryttämällä pökerryttäviä juonenkäänteitä ja liioittelemalla lajipiirteitä teokset virnuilevat myös itselleen, lajilleen ja kirjalliselle statukselleen, ja ironia saa parodisia ulottuvuuksia.

Se, nähdäänkö chick lit naisten tasa-arvoa edistävänä vai sitä jarruttavana kirjallisuudenlajina, riippuu usein siitä, tulkitaanko sitä ironisesti vai sananmukaisesti. Chick lit -hahmojen tapa pilailla jatkuvasti omalla kustannuksellaan voidaan nähdä naishahmon toimijuutta vähättelevänä nauruna (self-deprecating laughter) tai toisaalta karnevalistisena, subversiivisena nauruna, jonka avulla genre kyseenalaistaa naiseuteen liittyviä normeja. 

Sophie Kinsellan huippusuositun Shopaholic-sarjan (2000–2016) päähenkilö hehkuttaa shoppailun rentouttavia ja voimaannuttavia vaikutuksia, vaikka on ajautunut vakavaan velkakierteeseen. Koko teoksen tulkinnan kannalta on olennaista, näemmekö rivien välissä kulutusmaniaa ja sukupuolistereotypioita kritisoivaa ironiaa vai luemmeko teosta sananmukaisesti patriarkaalisen kulutusyhteiskunnan ylistyksenä.

Samoin jos lukija ei havaitse seuraavassa Laura Paloheimon Klaukkala-romaanin (2012) katkelmassa ironiaa, hän tulkitsee teosta ja sen asenteita hyvin eri tavoin kuin lukija, joka päätyy ironiseen tulkintaan.

"Käännähdin Robinia kohti, revin vaatteet hänen yltään, painoin huuleni hänen huuliaan vasten ja annoin hänen työntyä sisääni apinan raivolla. Vilkaisin sohvalla lepäävää iltapukua, se hohti designlamppujen valossa. Sydämessäni läikähti. Olin niin onnellinen, että oli vaikea hengittää."

Tutkijat varoittavat toisiaan vähättelemästä lukijoiden ironiantajua tai toisaalta löytämästä ironiaa jostain, missä sitä ei oikeasti ole. Pelkään itse olevani turhan altis valitsemaan ironisen tulkintatavan. Minusta on ilmiselvää, että Shopaholic-sarja ivailee hupsun päähenkilönsä kautta kulutushysterialle. Viihdyn Paloheimon romaanin parissa, sillä ajattelen sen tietenkin ironisoivan viihdekuvastoa, jossa nainen on onnellinen saatuaan rikkaan machomiehen ja tältä kalliita esineitä. Koetan kuitenkin muistaa, että moni lukija saattaa nauttia – tai raivostua – samoista romaaneista kirjaimellisessa tulkinnassa pidättäytyen.

Ensimmäinen suomalainen chick litiä käsittelevä väitöskirja, Terhi Nevalaisen Pinkit piikkikorot: Chick lit - kirjallisuuden postfeministiset sisällöt ja lukijat niiden merkityksellistäjinä Suomessa (2015) ei jää spekuloimaan, tulkitsevatko chick litin suurkuluttajat romaaneja ironisesti vai eivät. Nevalaisen esikuva on Janice A. Radwayn 1980-luvun klassikkotutkimus, jossa tarkastellaan perinteisen romanssikirjallisuuden lukijoiden kokemuksia. Radway osoittaa, että harlekiinit voivat merkitä lukijoilleen omaa tilaa, itsenäisyyttä ja heteroseksuaalisen, monogamisen parisuhteen kritiikkiä, ja murtaa käsityksen naiiveista ja passiivisista romanttisen viihteen kuluttajista.

Väitöskirjassaan Nevalainen selvittää lukijatutkimuksella, miten chick litiä luetaan, mitä siltä odotetaan ja millaisia merkityksiä siihen liitetään. Hän havaitsee, että lukijat tulkitsevat genreä hyvinkin ironisesti ja löytävät siitä ruumiillisuus- ja kuluttajuusihanteiden kritiikkiä.

Nevalaisen tulokset vievät pohjaa chick litiin kohdistetuilta antifeminismisyytöksiltä. Ne myös muistuttavat, että ironia syntyy aina vasta tulkinnassa. Ei ole olemassa itsestään selvää ironiaa – on vain sananmukainen merkitys, kunnes lukija liittää siihen ironisia merkityksiä. Chick lit haastaa pohtimaan, mihin sen monitasoisen ironian kärki kohdistuu. Mille nauretaan lopulta makeimmin? On kiintoisaa, että niin moniselitteinen ja postmoderni kirjallisuudenlaji kuin chick lit on saanut valtavan kansainvälisen suosion.

Chick lit ei monistu kieli- ja kulttuurialueelta toiselle muuttumattomana, vaan siihen kasautuu kontekstin yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja kulttuurisia diskursseja. Esimerkiksi rantautuessaan Ruotsiin chick lit on omaksunut ruotsalaisen yhteiskunnan tasa-arvodiskurssin, ja unkarilainen chick lit puolestaan heijastelee jälkikommunistisen yhteiskunnan murrosvaihetta. Tuntuu jännittävältä ottaa selkoa suomalaisista chick lit -romaaneista. Millaisia ominaispiirteitä niihin on muodostunut? Mitä ne kertovat kulttuuristamme?

Chick lit -tutkijat Suzanne Ferriss ja Mallory Young määrittelevät, että chick lit on uutta naiskirjallisuutta (new woman’s fiction) uudelle naiselle (new woman). Syventymällä chick litiin voimme saada selville, kuka tämä uusi nainen on.

 

Kirjallisuutta:

Cawelti, John G. 2004: Mystery, Violence, and Popular Culture. Essays. Madison, Wisconsin: University of Wisconsin Press.

Ferriss, Suzanne & Young, Mallory (ed.) 2006: Chick Lit. The New Woman’s Fiction. London: Routledge.

Gelder, Ken 2004: The Logics and Practices of a Literary Field. New York: Routledge.

Harzewski, Stephanie 2011: Chick Lit and Postfeminism. Charlottesville: University of Virginia Press.

Melkas, Kukku 2013: Populaarin politiikka romanttisessa ja historiallisessa viihteessä. Suomen nykykirjallisuus 1. Lajeja, poetiikkaa. Toim. Mika Hallila. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Montoro, Rocío 2012: Chick Lit. The Stylistics of Cappuccino Fiction. London: Continuum.

Nevalainen, Terhi 2015: Pinkit piikkikorot. Chick lit -kirjallisuuden postfeministiset sisällöt ja lukijat niiden merkityksellistäjinä. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto.

Nilson, Maria 2008: Chick lit. Från glamour till vardagsrealism. Lund: BTJ.

Nilson, Maria & Ehriander, Helene (red.) 2013: Chick lit. Brokiga läsningar och didaktiska utmaningar. Stockholm: Liber.

Smith, Caroline J. 2008: Cosmopolitan Culture and Consumerism in Chick Lit. New York: Routledge.

Voipio, Myry 2011: About a Skirt. Miten ja miksi chick lit valloittaa maailmaa? Kirjallisuus liikkeessä. Lajeja, käsitteitä, teorioita. Toim. Satu Kiiskinen & Päivi Koivisto. Helsinki: Äidinkielen opettajain liitto.

Whelehan, Imelda 2005: The Feminist Bestseller. From Sex and the Single Girl to Sex and the City. Basingstoke: Palgrave Macmillan.

Jumala kirjoittajan hahmossa

Anarkistiprinsessa ja campin puoli valtakuntaa